Top Ten Tuesday: Ei kahta ilman kolmatta klassikkoa

TOP TEN TUESDAY 15

Klassikkotuulet ovat puhallelleet tiistaisin keväässä. Niinpä kolmas osa on luontevasti jatkoa kotimaisille ja käännetyille klassikkokirjoilleni. Tällä viikolla listasinkin sitten kympin klassikot lastenkirjoistani. Hieman huolettaa, unohdinko jonkin itselleni tärkeän, mutta saa nyt kelvata näin. Juuri nyt en keksi muutoksia.

1. Tove Jansson. Muumipappa ja meri
2. Astrid Lindgren. Veljeni leijonamieli
3. Burnett. Pikku prinsessa
4. Pikku prinssi
5. Aili Somersalo. Mestaritontun seikkailut
6. Marjatta Kurenniemi. Onneli ja Anneli
7. L.M.Montgomery. Anna-sarja
8. Michael Ende. Tarina vailla loppua
9. C.S. Lewis. Narnia
10. A.A. Milne. Nalle Puh

Antakaahan tulla: Mitä kirjoja sinun listallasi olisi ehdottomasti?

Johan Bargum, Syyspurjehdus

Johan Bargum, Syyspurjehdus

Seglats i september (2011)

suom. Marja Kyrö

Tammi, 2012

119 s.

Syyspurjehdus on ollut esillä blogeissa siinä määrin, että kirja on suorastaan vältellyt minua ja minä sitä. Kun kirjastokäynnillä katsoimme sitten lopulta toisiamme, tiesin hetken tulleen. Minä olen meri-ihminen ja viihdyn merten äärellä, mutta aina nämä merikirjat eivät oikein istu. Tartuin Syyspurjehdukseen kevätauringon lämmittäessä, kun työkiireet tuntuivat painona kehossani. Syypurjehdus on pienisuuri kirja, jota lukiessa antauduin meren rantaan, aaltojen armoille ja lokkien kirkunaan.

"Nyt kun illat pimenevät ja syksy läheni, hänet oli vallannut suunnaton kaipuu päästä merelle: irrottaa köydet, nostaa purjeet, ottaa suunta. luovia kohti horisonttia, laskea satamaan, istua joutilaana istuinkaukalossa tyynellä lahdella hämärän laskeutuessa veneen runkoa vasten, herätä kalalokkien pajatukseen, nostaa purjeet ja palata kotiin."

En ole lukenut Johan Bargumin kirjoja aikaisemmin. Syyspurjehdus on haikea kaipuun kirja, joka sopii juuri syksyyn tai kevääseen. Näihin kahteen vuodenaikaan liittyy kaipuun ja odotuksen tuntu. Sama menneen ja tulevan risteyskohtien olotila vallitsee kirjassa, jossa kahden miehen tarinat kohtaavat. 

Haraldin ja Olofin elämässä on kaksi yhteistä asiaa, purjehtiminen  ja rakkaus samaan naiseen. Miehet kohtaavat syyspurjehduksella. Mikä on syy tapaamiseen? Mitä miehet kanniskelevat selkärepuissaan?

"Olin nähnyt hänet vain parin minuutin ajan, ja jo kaipasin häntä niin kuin pelastuslautalla keskellä avomerta seilaava haaksirikkoinen kaipaa vieraan aluksen lyhtyjä."

Tarinoiden edetessä miesten yhteisestä rakkauden kohteesta, Elinistä, tulee keskeinen henkilö.Toisaalta vähäeleisesti kirjassa esiintyvä Elin sekoittaa kummankin miehen, mutta myös oman elämänsä. Osansa selvittelystä kaipaa myös taivaallinen suhde.

Miksi Elin valitsee niin kuin valitsee vai ajautuuko hän elämässään ajopuun lailla? Onko Elin miesten kuvaaman enkeli, jollaisena hänet kirjassa kuvataan? Huomasin itse muodostavani kuvaa hieman kompleksisesta, onnettomasta ja elämäänsä tyytymättömästä naisesta, joka aina kaipaa johonkin. 

Kiinnostava elementti kirjassa on Elinin suhde kirkkoon. Toiminnastaan huolimatta Elin kantaa sädekehää päänsä päällä. Kuka tekee aloitteet elämänvalintoihin ja kolmiodraaman kehkeytyessä ja onko Elin ajopuu vai aktiivinen toimija? Vai onko Elin sittenkin uskossaan hauras nainen, joka yrittää kirkon ankarien oppien mukaisesti luovia elämäänsä, joka ei mene aivan oppikirjojen mukaan? Kirjassa kuullaan kahden miehen tarinat, mutta Elinin näkökulma jää kellumaan aalloille. Tämä tekee kirjasta mielenkiintoisen ja loppumetreille saakka lukijana odottaa vastausta tekemiinsä kysymyksiin.

Kolmoisdraama itsessään voisi enteillä kliseistä tarinaa, mutta siltä Bargum välttyy. Meri-ihmisenä huomaan aina hieman pelkääväni näitä meriaiheisia kirjoja, jotka tyytyvät toisinaan totuttuihin merikielikuviin. Niitäkin Syyspurjehduksessa oli, mutta meren ja purjehduksen levottomana heiluva horisontti sopi ihmissuhteiden maisemaksi ja nousi yhdeksi keskeiseksi tarinan elementiksi. Vaikka kaikki on tyyntä, kohtaamiset suorastaan leppeitä, huokuu meri myrskyä ja voimaa. Jännitettä luodaan pienin vihjein ja rakenteellisesti.

Rakkauden ja merikuvausten lisäksi Syyspurjehdus on kirja uskosta ja luopumisesta. Miksi ihminen on valmis luopumaan siitä, minkä on kokenut rakkaimmakseen? Mikä ajaa kirjan henkilöt toisistaan erilleen? Voiko valintoja kelata taaksepäin, valita toisin?

Syyspurjehdus on kirja oikeasta ja väärästä katolisen kirkon oppien mukaan. Viittaukset ovat vähäisiä, mutta merkityksellisiä henkilöiden tekemien valintojen taustalla. Kuka ohjaa elämäämme, tuntuukin kirjan kysyvän. Mihin uskomme ja miten uskomuksemme vaikuttavat tekemiimme valintoihimme. Ja lopulta: voimmeko koskaan vapautua syyllisyydentunteesta tekemiemme valintojen suhteen?

Bargumin kerronta on kaunista, jopa runollista. Sellaista, joka voi ärsyttää tai ihastuttaan. Minä pidin kielen kuulaudesta ja siitä, että tekstissä oli ilmaa hengittää. Jo kirjan nimi on symboliikaltaan selkeä: syyspurjehdus kuvaa elämää. Mietin paikoin symbolien käyttäimstä ja niiden tuttuuttakin, mutta samalla Bargum kiteyttää raikkaasti monia elämän totuuksia:

"Yksinolo on kuin laihduttaminen tai tupakkalakko: siihen tottuu."

”Majakat ovat kuin enkeleitä. Ne ovat aina paikalla kun joku tarvitsee niitä, ja ne ovat paikalla silloinkin kun kukaan ei niitä tarvitse.” 

Nämä lauseet voisivat hyvin olla Tove Janssonin kirjasta Muumipappa ja meri, joka muuten käsittelee osittain samoja teemoja ja jonka koen merikirjojen aatetlistoon kuuluvaksi: onnellisuutta, valintoja, perheen sisäistä dynamiikkaa. Minulla kirja yhdistyi myös tunnelmaltaan toiseen hienovaraisen verkkaiseen kertojan, Per Pettersonin, kirjaan Hevosvarkaat. Muistot ja miehen tapa jäsentää menneisyyttä verkkaisesti toiminnan ja pienten tuokioiden kautta tuntuivat tutuilta. 

Jotakin lumoavaa Syysprujehduksessa on, ja kuitenkin myös sellaista, mikä meinaa mennä hieman siirappiseksi. syyspurjehdus taitaa olla kirja, joka lukuhetkellä tuntuu läheiseltä ja jonka lukee ahmien ja suurta nautintoa tuntien. Kirja, joka tuntuu pitävän kaiken sisällään, vaikka on lykäisyydesään suorastaan minimalistinen. Kirja, joka hengittää ja antaa lukijansa kellua tunnelmassaan. Sitä tosin huomaan jo miettiväni, onko Syyspurjehdus kuitenkaan sellainen kirja, joka jää elämään mieleen jollakin lailla ajattelua mullistaneena kirjana vai kenties kirja, joka syvenee entisestään kokemuksena. Tämä selviää, kun aika soljuu ja elämä kuljettaa. Kiinnostava kirjailija Bargum joka tapauksessa on. Kirjailija, jonka tuotantoon haluan tutustua laajemminkin.

"Olin kiinnittänyt myrskylyhdyn perätuhtoon. Satamalahden pohjukassa kohoavan kallionyppylän ylle nousi Jupiter ja loisti omalaatuisen kylmää, liikkumatonta ja välinpitämätöntä valoaan suurena kuin pingispallo.Minä istuin perässä. Hän istui vinottain edessäni, käänsi selkänsä ja katseli kohti etelää."

Valheiden verkossa - Ian McEwan. Makeannälkä

Ian McEwan, Makeannälkä

Sweet Tooth (2012)

Suom. Juhani Lindholm

Otava, 2013

395s. 

Kirja on luettu osana Mieskirjailijoiden kevättä.

Ian McEwanin Makeannälkä on ollut mitä mainioin kumppani kiireisen työmelskeen keskellä. Kirja, joka on vienyt mukanaan, joka on sujuvasti kirjoitettu ja jonka juoni vetää. En kykene vertaamaan kirjaa laajasti kirjailijan muuhun tuotantoon, sillä minulla luettuina ovat vain Ikuinen rakkaus ja esikoisteoksen, Sementtipuutarha. Minulle Makeannälkä oli  itsenäinen ja irrallinen teos levottomassa keväässä, kun keskittyminen mihin tahansa muuhun olisi ollut mahdotonta.  Niinpä solahdin kylmän sodan aikaiseen vakoojamaailmaan vaivattomasti mukaan.

"Nimeni on Serena Frome (lausutaan siten että se rimmaa sanan plume kanssa), ja yli neljäkymmentä vuotta sitten Britannian turvallisuuspalvelu lähetti minut suorittamaan salaista tehtävää. Se ei onnistunut. Palvelukseen astumisestani ei mennyt kuin puolitoista vuotta, kun sain potkut häpäistyäni itseni ja saatettuani rakasrajani tuhoon, olkoonkin että hän sai osittain syyttää siitä myös itseään." (Kirjan aloituskappale.)

Eletään 1970-lukua Lontoossa. Aikaa, jolloin kylmä sota vaikeutti maiden välisiä suhteita. Keneenkään ei voi luottaa, kommunismin ja toisaalta länsivaltojen lonkerot kiemuroivat toistensa lomassa. Matemaattisesti lahjakas Serena haluaisi opiskella kirjallisuutta, mutta hänen äitinsä toiveiden mukaisesti hän päätyy lukemaan matematiikkaa. Kirjoja ahmiva Serena päättyy pappisperheen huomasta lähdettyään häntä itseään iäkkäämmän historianopettaja-Tonyn suojatiksi. Tämän seurassa Serena muovautuu muovailuvahan lailla ja hakee töitä Tonyn toiveiden mukaan MI 5:sta. Serena Fromen ura kulkee kaksilahkeisten kautta. Vakoojan haaveet Serena saa kuitenkin "toimistolla" joksikin aikaa unohtaa, sillä naisilla ei ole asiaa vallan ja vaativimpien tehtävien ytimeen.  Lopulta Serena päätyy kuitenkin operaatio Makeannälkään. Hänen tehtävänään on saada lupaavan oloinen kirjailija Tom Haley kirjoittamaan ja toivon mukaan pitämään operaation arvoja yllä.

"Juuri tällaisia sukulaissieluja meidän turvallilsuuspalvelumme kenties haluaisivat täällä kotinurkilla nähdäkin, oikeistolaisia kirjailijoita, jotka kaunopuheisesti arvostelevat kollegojensa keskuudessa vallitsevia vasemmistovirtauksia." (s. 332)

Erityisen taidokkaasti McEwan tavoittaa mielestäni naiskertojan äänen. Alusta saakka lukijana voi uskoa äänen naiseuteen ilman väkinäisyyden tunnetta, joka toisinaan näyttäytyy mieskirjailijoiden naispäähenkilöissä tai päinvastoin. Serena Fromesta muodostuukin varsin kiinnostava henkilö, jota McEwan tuntuu kuljettavan suorastaan nautinnollisuutta tuntien tilanteesta toiseen. 

Kylmän sodan ja vakooja-aiheen lisäksi Makeannälkä kuvaa kirjallisuutta, kirjoittamista ja ehkä ennen kaikkea lukemista. Sitä, miten kirjoittaminenkin voi politisoitua ja olla osa valtapeliä. 

Kirja vilisee historiallisten ja poliittisten viittausten lisäksi lukuisia kirjallisia viitteitä, joista osa meni allekirjoittaneella valitettavasti ylitse lukuhetkellä ja joihin en malttanut millään pysähtyä niin paljon, että olisin alkanut selvitellä asioita. Jälkikäteen selvisi, että osa kirjassa esiintyvistä novelleista linkittyy McEwanin aikaisemmin 70-luvulla julkaistuihin novelleihin , mikä on tietenkin kiinnostava seikka lukijan kannalta, joka muutenkin miettii yhtymäkohtia kirjassa esiintyvän kirjailijan ja kirjaa kirjoittavan kirjailijan välillä. Kyse onkin juuri tästä: miten minä lukijana teen päätelmiä lukemastani, mikä vaikuttaa päätelmiini. Myös Serenan käsitykset muuttuvat sen mukaan, mitä Tomin teksteistä sanotaan. 

Viittausten määrä on ehkä yksi kirjan heikkouksista, jos sitä sellaiseksi voi edes kutsua. Lukijalta vaaditaan kaikkien yksityiskohtien avautumiseksi  tietämystä ajankuvasta ja kylmän sodan tilanteesta. Toisaalta ilman tietojakin kirjan voi paahtaa, sillä teksti itsessään soljuu varsin sujuvasti ja rakenteellisesti kaikki on selvää. Niin ikään Serenan rakkaudennälkä ja miehen kaipuu kantavat loppuun saakka, samoin kuin valehtelun ja paljastumisen välinen jännite, makeannälkää nämäkin.

Pidin tavasta, jolla McEwan juontaan kuljettaa. Alku on ehkä hieman hidas, mutta loppua kohtaan juoni tiivistyy ja lukijana loikkii lukujen halki. McEwanin henkilöt tuntuvat uskottavilta muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta. Erityisesti Serenan ja kirjailija-Haleyn suhde on kuvattu hienosti. Serena jää juuri sillä tavalla etäiseksi kuin vakoojana toimivan henkilön kuuluukin jäädä. Voiko nainen olla yhtäaikaisesti sekä kaunis että älykäs, tuntuu kysyy McEwanin teksti. Oliko Serena älykäs? Ja voivatko äly ja tunne olla samanaikaisesti läsnä?

Serena on nainen, joka vaihtaa identiteettiään kulloisenkin miehen mukaan, muovautuu tilanteen vaativalla tavalla, mutta kumpuaa sisäistä tyhjyyttä. Kotiolosuhteet ovat ristiriitaiset, joskin porvarillisen onnelliset. McEwan pirstoo yksityiskohtia henkilöstä, josta muovautuu vähitellen kokonainen henkilö, jonka pahimpana pelkona taitaa olla hylätyksi tuleminen ja jonka suurimpana motivaationa on rakkaudenjano. Samalla Serena säilyy saippuapalana, joka luiskahtelee otteesta. Ajattelin tämän olleen tietoista, sillä sekin kuvaa mielestäni vakooja-Serenaa hyvin. Henkilöt kuvaavat mielestäni myös erinomaisesti aikaa, jossa pinnan alla muhii aivan toinen totuus kuin miltä päällisin puolin vaikuttaa. 

Kirjan aiheina kylmä sota ja vakoojamaailma ovat kiinnostavia. Oli miellyttävää lukea yhden kertojan tarinaa, jossa ei rakenteellisesti kikkailtu.  Lisäksi McEwan osaa juonella leikittelyn ja tarinan kerronnan lait. Hän osaa ujuttaa pieniä vihjeitä, pitää yllä tunnelmaa, jossa lukija vain odottaa käännettä. Oikeastaan tämä on yksi asia, joka yhdistää Makeannälän muihin lukemiini McEwanin kirjoihin. Jokaisessa kirjassa on ollut aivan omanlaisensa, vahvasti jännitteinen tunnelma, joka enteilee tulevia tapahtumia. Pidän kirjoista, joiden parissa viihdyn kirjan ensitahdeista lähtien ja voin luottaa siihen, että tarina kantaa.

Kiinnostavaa kirjassa on mielestäni myös valtahierarkioiden kuvaaminen. MI5 on täynnä juonittelua, kiristystä, käytävällä leijuvia huhuja. Paikoin pitkät ja yksityiskohtaiset novellitekstit sekä vakoojadetaljit maistuivat hieman paperisilta ja tuntuivat irrallisilta, mutta mitenkään häiritseviä ne eivät kuitenkaan olleet. Sama juonittelu tuntuu olevan vallalla kirjan kaikissa ihmissuhteissa. Lukijakin puntaroi jatkuvasti luotettavuutta kertojaan. Voiko Serenan tulkintoihin luottaa? Kuka puhuu totta ja kuka valehtelee? 

"Ajattelet ehkä, että olemme liian syvällä petoksen suossa, että olemme valehdelleen toisillemme kokonaisen ihmisiän tarpeiksi (...)" (s. 383)

Samalla kun luovitaan poliittisissa kiemuroissa, kirjassa on vahvasti ironian tuntua. Ainakin vakoojamaailma näyttäytyy kirjassa jopa hieman humoristisessa valossa. Ihmiset pariutuvat viraston seinien sisällä, vaikka kukaan ei luota kehenkään. Operaatioista ei saa puhua, mutta juorut kulkevat. Sikaria tupruttavat, kasvottomiksi jäävät ylimpien kerrosten ilmatilassa ja irti todellisuudesta olevat johtajat, joiden kyhäelmä absurdi Makeannälkä on, koettavat silitellä pintaa yhä uusilla operaatioilla. Vakoillaan vakoilijaa, joka vakoilee puolestaan vakoilijan vakoilijaa. Huvittavaksihan tämä menee, varsinkin kun kyseessä ovat tuntevat ja ajattelevat ihmiset eivätkä koneet. 

Entäpä kirjassa keskeiseksi nouseva kirjoittaminen? McEwanin Makeannälkähän pitää sisällään useita tarinoita yhden tarinan sisällä. Metafiktio voi pahimmillaan olla sillisalaattia, ja moneen suuntaan tässäkin kirjassa kuljetaan. Se, että lukija kykenee kuitenkin lukemaan tekstiä vaivattomasti, osoittaa mielestäni kirjoittajan taitavuuden.

 "All novels are spy novels,” Ian McEwan was recently quoted as saying, “as all writers are spies.” (Telegpraph, 28.8.2012.)

Kiinnostavalla tavalla McEwan yhdistää vakoojateeman kirjoittamiseen ja myös lukemiseen. Sillä lukijakin voi valita sen, mitä tekstistä poimii, mihin uskoo ja miten tulkintansa kehittelee. Valehtelijoita, kaikki tyynni?

Pidin  kirjan lopusta, josta en voi kirjoittaa mitään pilaamatta lukijan iloa. Sen verran uskaltanen sanoa, että Makeannälkä on kuin tiukalle kerälle keritty lankakerä, jota lukijan alkaa selvitellä. Jossakin vaiheessa meinaa mennä solmuksi, mutta lopussa kerä osoittautuukin varsin hyvälaatuiseksi langaksi, josta kehkeytyy varsin mainio kudelma. Ja vaikka tämä ei monen mielestä olekaan McEwanin tuotannon parhaimmistoa, minä viihdyin tämän sujuvalukuisen ja alkukankeuksien jälkeen varsin vetävän tarinan äärellä mainiosti.

"Sanotaan, että kirjailijat ovat taikauskoisia ja heillä on monenmoisia pikku rituaaleja. Niin on lukijoillakin. Minun rituaalini on pitää kirjanmerkkiä sormien välissä ja hivellä sitä peukalolla lukiessani." (s. 87)

Lisää kirjasta ja kirjailijasta:

Kirjailijan nettisivut

The NewYork Times
Telegraph
HS
Savon Sanomat
Leena Lumi
Sanna Luettua-blogista
Zephyr Kirjanurkkauksesta

Top Ten Tuesday: Klassikkoa tyrkkää, osa 2

TOP TEN TUESDAY 14

Viime viikolla sitä oltiin kotimaisten klassikoiden äärellä oikein olan takaa. Se olikin niin hauskaa, että huomasin listaa tehdessäni tämän vaativan vielä toisenkin kympin rinnalleen. Niinpä tällä viikolla luvassa ovat minun 10 parasta käännettyä klassikkoani. Monen kirjan kohdalla piti miettiä pitkään ja moni karsiutui pois listalta vielä ihan loppusuoralla. Saattaisikin olla, että seuraavan kuukauden osalta lista näyttäisi ihan toiselta. 

1. Anne Frank. Nuoren tytön päiväkirja.
2. Fjodor Dostojevski. Rikos ja rangaistus
3. Toni Morrison. Minun kansani, minun rakkaani
4. Simone de Beauvoir. Kutsuvieras
5. Virginia Woolf. Majakka
6. John Steinbeck. Vihan hedelmät
7. José Saramago. Kertomus sokeudesta
8. George Orwell. Eläinten vallankumous
9. Richard Yates. Revolutionary Road
10. Kazuo Ishiguro. Me orvot

Viime viikolla moni teistä laittoi oman listansa näkyville, mikä oli aivan mahtavaa! Mahtavia kirjoja ilmaantui, muutama sellainen, joita en ollut edes tullut ajatelleeksi. Loistava tapa saada muuten lukuvinkkejä klassikoiden joukosta. Laittakaahan jälleen listoja tulemaan. Mitkä ovat sinun käännetyt klassikkokirjasi?

Kirjallinen kahvila, Kahvikupin äärellä: Liebster-lauantaissa

Kesä on tullut!

Pitkästä, pitkästä aikaa päräytetään Kirjallisen kahvilan Kahvikupin äärellä -kattauksen äärelle. Ihan on paitsioon meinannut jäädä koko kahvilan pito. Kahvikupin äärellä  pysähdytään hetkeksi kuulostelemaan viikonlopun kynnyksen kirjallisia tai vähemmän kirjallisia ajatuksia sekä tutkaillaan yöpöydän kirjapinoja. 

Miten ihmeessä nämä viikot oikein menevät sellaista kyytiä, että jarrupoljin tuntuu olevan tyystin pois käytöstä? Soisin kaasuttelun hieman jo laantuvan. Johan se piiputtaa vähemmästäkin, moottori. Sitä paitsi olen aina pitänyt pienemmistä teistä ja maisemakyydeistä moottoritiellä ajamisen sijaan. 

Minua askarruttaa juuri tällä hetkellä kriittisyys, jota on sivuttu useampaankin otteeseen eri blogeissa kevään kuluessa. Olen keskustelua seuratessani huomannut miettiväni, olemmeko me kirjabloggaajat erityisen tarkkoja siitä, mitä meistä kirjoitetaan ja sanotaan. Saako kirjabloggaajia kritisoida?

Samalla aloin pohtia omaa suhdettani kriittisyyteen. Mitä se minun kohdallani bloggaajana ja lukijana tarkoittaa? Milloin kriittisyys on tarpeen? Onko kriittinen lukijuus itseisarvo?

Kriittisimmilläni taidan olla silloin, kun vaitsen luettavaa. Valitsen kirjat lukuun siten, että koen kirjan lukemisen arvoiseksi. Moni sellainen kirja, joka on paljon blogeissa esillä jää lukematta, toisaalta olen saanut monta uutta kirjailijaa ja kirjaa luettavakseni juuri muiden blogitekstejä lukemalla.  

Luen pääasiassa kirjoja, jotka koen mielekkäiksi, hyviksi, itseäni kiinnostaviksi. Katoaako silloin kriittisyys? 

Olen huomannut, että muutaman lempikirjailijan kohdalla minun on vaikea olla objektiivinen, sillä lukeminen peilautuu myös muihin kirjailijan teoksiin. Lukukokemus on minun ja kirjan välinen, mutta samalla olen luonut lukijana suhteen kirjailijan muuhun tuotantoon. En lue siis pelkästään käsillä olevaa teosta vaan mukana kulkevat ne kaikki muut lukemani. Nautin. Luen. Ajattelen. Minun ei tarvitse kinata vastakarvaan vaan voi heittäytyä tarinan vietäväksi. Tästä lukutavasta nautin suunnattomasti. Ajatukset virtaavat, samoin lukeminen. Tekeekö tämä minusta kritiikittömän lukijan? Voinko lukea eri tavoilla? Aiheuttaako se sekaannusta tekstien ja lukemieni kirjojen välillä? Voiko lukukokemuksia ylipäätään kritisoida? 

Suurinta kriittinen otteeni taitaa olla silloin, kun tartun kaikkialla kohkattuun tekstiin tai kun tutustun kirjailijan tekstiin, josta minulla on voimakas ennakkokäsitys. Tällöin keskiöön nouseekin itsekrtiittisyys ja analyyttisyys: tiedostanko ennakkokäsitykseni ja sen, miten tämä vaikuttaa lukemiseeni ja tulkintoihini? 

Toisinaan kirja jää kesken. Näin käy silloin, kun  kirja ei ole mielestäni hyvä tai jos kirjan lukeminen ei sovi käsillä olevaan elämäntilanteeseen tai hetkeen. Olen todennutkin, ettei tarvitse lukea loppuun sellaista, mikä on tervan juontia. Jos luen kirjan loppuun ja koen, että kirjasta nousee mieleeni mielekästä sanottavaa, on kirjoittamisen aika. Jos kirja jää kesken ja koen, että en kykene sanomaan mitään rakentavaa, jätän myös kirjoittamisen sikseen. 

Aika kriittisesti suhtaudun niihin blogikirjoituksiin, joissa teilataan kirja yksituumaisesti eikä ansioista kirjoiteta mitään. Huomaan miettiväni, onko kirjoittaja silloin tiedostanut riittävästi omaa lukijuuttaan kirjasta kirjoittaessaan. Ärtymyshän kertoo vastaanottajasta, ei välttämättä tekstistä. Mielipiteenkin voi kertoa monella tavalla. Kriittinen kun voi olla rakantevasti. Onko tarve mässäilevälle negaatiolle lisääntynyt yleisesti? Tyyliin, heikoin lenkki lentäköön avaruuteen, huonon tekstin ruumiinavaus? Vai onko niin, että tyly saa nykyisin olla ihan luvan kanssa ja se on jonkinmonen älykkyyden osoitus? 

Oli miten oli, kriittisyyttä tarvitaan. Parhaimmillaan kriittisyys voikin olla ajatusten peilaamista erilaisiin teksteihin ja omaan lukijuuteen. Siihen, että lukijana on tekstin äärellä hereillä.  Varsinkin silloin, kun lukee sanomalehtiä, tietotekstejä tai esseitä. On osattava tekstimaailmassa lukea myös kyseenalaistaen ja pohtien. Tylytyksestä ei taida kuitenkaan olla kenellekään iloa.

Tällaisia mietteitä auringonpaisteessa.

 ***

Toinen pinnalla oleva asia on kirjapino ja kevät. Onneksi juuri nyt on kesken mainio kirja. Siitä lisää hieman myöhemmin. Yöpöydällä ovat olleet muutaman viikon ajan myös filosofista pohdintaa sisältävä Laajarinteen kirja Muumit ja olemisen arvoitus, johon olen ihastunut. Samaan aikaan lueskelen matkaoppaita matkakuumeesta oireillen. Lukeminen poukkoilee. Kesken taitaa olla parhaillaan neljä eri kirjaa. Ehkäpä joku niistä tulee pian loppuun luetuksi.

YiYun Lin kirja Kulkurit oli ehdoton kevätkirja. Oli mielenkiintoista lukea kirjaa keväässä samaan aikaan kirjan kevään kanssa. Se vei kirjan tapahtumiin paremmin sisään. Mietinkin kevään ja kesän kirjoja. Sitä, millaisia kirjoja valitsen tähän vuodenaikaan. Selvästi valinnoissa on eroa talveen ja syksyyn. Nyt toimii juonivetoisuus ja tarinallisuus, synkkyyttäkin saa olla, mutta soljua tekstin täytyy. Mitään kovin raskassoutuista en jaksaisi nyt ottaa luettavakseni. 

Sitten vielä mainioihin tunnustuksiin! Luen ja kirjoitan -blogin Paula muisti minua Liebster blog -tunnustuksella ja hauskoilla kysymyksillä. Aurinkoinen kiitos Paulalle!

Liebster blog -tunnustuksessa vastataan esitettyihin kysymyksiin ja koostetaan sitten uudet 11 kysymystä eteenpäin. Tässäpäs minun vastaukseni Paulan esittämiin visaisiin ja hauskoihin kysymyksiin:

1. Paras kirja viidestä viimeksi lukemastasi?
   YiYun Li, Kulkurit.
2. Unohtumattomin lukupaikkasi?
   Riippukeinu Rarotongassa.
3. Oletko suunnitelmallinen lukija, vai tällainen luovasti luoviva, kuten minä, jolle ei lukulistat paljon merkitse?
   En. Olen luovailijalukija, elämäntapaintiaanilukija. Fiilispohjalla lukeva ihminen, jolla on paljon listoja ja kirjapinoja. Valitsen pinosta intuitiivisesti kirjan, joka puhuttelee sillä hetkellä. Joskus päätän, että seuraavaksi tietty kirja ja tartun päättämääni, mutta usein täytyykin valita aivan jokin muu teos luettavaksi.
4. Harrastatko kirjoittamista? Jos harrastat, kerro vähän, mitä harrastukseesi kuuluu ja onko sinulla sen suhteen joitakin tavoitteita?
   Kirjoittaminen on lukemisen tavoin elämäntapa. Tavoitteista en puhu ääneen. Annetaan siipien suhista ja unelmien elää. 
5. Nimeä joku vaikuttava julkisuuden ihminen, jolta olet saanut esimerkkiä hyvässä tai pahassa elämääsi?
   Nyt lyö kyllä ihan tyhjää... Olipas paha kysymys. 
6. Mitä ruoka sinulle merkitsee?
   Se riippuu hetkestä. Nautintoa, nälän tyydyttämistä, estetiikkaa, hetkeä aistimaailmassa, itsensä hemmottelua.  Terveyttä, hyvää oloa, herkuttelua. Kaikkia näitä sopivassa suhteessa. 
7. Lempireseptisi?
   Vaihtuu säännöllisesti. Yksi kestosuosikki on tällä hetkellä konjakkikastike lihalle ja uunijuurekset.
8. Maisema, jossa silmäsi lepää?
   Tämä on helppo. Meri, näkymä mieluusti horisonttiin.
9. Jos voisit palata ajassa taaksepäin, mihin elämäsi vaiheeseen menisit ja miksi?
   Hih, ehkäpä palaisin opiskeluajan alkuun: rellestäisin kaiket illat kulttuuririennoissa ja nukkuisin myöhään.
10. Mitä sinulle tulee mieleen sanasta ÄITI?
    Lapsi.
11. Mikä on blogisi perimmäinen merkitys sinulle itsellesi?
    Perimmäinen... hmmm. Blogissa yhdistyvät ne asiat, jotka ovat minulle tärkeitä: lukeminen kirjoittaminen ja keskusteleminen.

Ja sitten kysymyksiin:

1. Millaisia oireita lukemattomuus saa sinussa aikaan?

2. Missä tilanteessa et kykene lukemaan?

3. Mikä on rakkain tämänhetkinen lukupaikkasi?

4. Missä paikassa haluaisit lukea, jos saisit valita?

5. Mikä sana kuvaa sinua lukijana parhaiten?

6. Mikä sana kuvaa kirjahyllyäsi parhaiten?

7. Jos olisit kirja, mikä kirja olisit?

8. Jos kirjoittaisit kirjan, mikä olisi kirjan aihe?

9. Missä, mitä ja miten luit viimeksi?

10. Mikä on kirjoihin tai lukemiseen liittyvä paheesi?

11. Mistä kirjoihin tai lukemiseen liittyvästä asiasta et suostuisi luopumaan?

Lähetänpäs kysymykseni eteenpäin seuraaville ajatteleville ja ihanille bloggaajille:

Mai Laaksolle Kirjasähkökäyrä-blogiin 

Sannalle Luettuihin ja

Leena Lumille

Lisäksi kaikille niille, jotka kokevat kysymykset omikseen.

Sitten vain istahdetaan näiden äärelle:

Mikä puhututtaa juuri nyt? Mikä kirja on yöpöydällä? 

Mitä lukemiseen kuuluu? Missä mennään Blogistaniassa? 

Ja totuttuun tapaan musiikkia viikonloppuun!
Nautitaan keväässä!

Elävältä syödyt - YiYun Li, Kulkurit

YiYun Li

Kulkurit

The Vagrants (2009)

Suom. Seppo Loponen

Tammi, 2013

431 s. 

Hieman reilu vuosi sitten tutustuin maailmalla tunnetun, nykyisin Yhdysvalloissa asuvan kiinalaistaustaisen YiYun Lin novellikokoelmaan Kultapoika, smaragdityttö.  (Onko siitä todella jo vuosi?) Ihastuin Lin tapaan kirjoittaa. Silloin blogistaniasta ei juuri löytynyt kanssalukijoita. Heti kirjan lukemisen jälkeen oli selvää, että tänä keväänä julkaistu kirjailijan esikoisteos, Kulkurit kuuluisi kirjakevääseeni. Kulkurit on kirjailijan esikoisteos ja se on ollut mukavasti esillä blogistaniassa. 

  

"Luulevat olevansa vallankumouksellisia ja edistyksellisiä, luulevat tekevänsä maailmalle suurenkin palveluksen ottamalla oman elämänsä hallintaansa, mutta mitä muuta vallankumous on kuin yhden ihmislajin järjestelmällinen tapa syödä toisensa elävältä?" (s.403)

Kulkurit on ollut kirja, jota olen lukenut hitaasti sulatellen. Se ei ole yhdellä kertaa hotkaistava kirjatapaus. Osittain se johtuu varmaankin kirjan aiheesta:

"Opettaja Gu tunsi sydämensä purskahtavan pöydälle kuten ne kierivät maapähkinät, joista hänen kömpelöityneet sormensa eivät saaneet otetta. Hän ei ollut koskaan tuntenut tällaista raivoa maailmaa kohtaan. Miksi hänen olisi pysyttävä nöyränä ja arvokkaana, kun hän joutui kärsimään ei vain vihaamiensa miesten vaan myös rakastamiensa naisten takia?" (s.403)

YiYun Li ei päästä lukijaansa helpolla. Kulkurit kehittyy hitaasti. Näytelmän katsoja seuraa kulissien pystytystä ja tilanteen kehittymistä, piinaavasti kaikki alkaa keriytyä yhteen. Katsoja todentaa mestauksen ja vallankumouksen. Samalla hän joutuu aivopesun ytimeen, lapsen mielen sileään pintaan, jota punakone rusikoi:

"Te olette kaikki syntyneet vallankumouksen punalipun alla ja ammentaneet pienen ikänne puolueen suomasta hunajapurkista", rehtori jatkoi. "Juuri tämän etuoikeuden vuoksi joku toisinaan unohtaa arvostaa omaa onneaan tässä maassa. Vastatkaapa nyt, lapset, kuka teille on antanut tämän onnellisen elämän?" (s. 371)

Kulkurit on nimensä mukaisesti useiden henkilöiden elämää sivuava kirja. Kaikkia kirjan henkilöistä kuitenkin yhdistää tapahtumapaikka, Kurajoki, vuosi 1979 ja vastavallankumous. Opettaja Gun vastavallankumouksellinen tytär, Shan, teloitetaan hämärissä olosuhteissa kevätpäiväntasauksen aikaan. Tapahtuma ei jätä ketään kyläläisistä kylmäksi. Jokaisella kirjan henkilöllä on mielipiteensä tai suhteensa tilanteeseen. Näppärästi Li kutoo seitin tämän keskellä olevan solmukohdan,  teloitustilanteen ympärille. On aika ennen teloitusta, teloituksen hetki, jonka jälkeen monen henkilön elämä kääntyy päälaelleen. Juonellisesti kirja onkin loistavasti rakennettu.

Henkilögalleriasta muodostuu sekä kirjan vahvuus että sen heikkous. Lukuisat henkilöt aiheuttavat sen, että väkisinkin osa henkilöistä jää paperisiksi. Kun lukijana omaksuu jonkun henkilöistä ja haluaisi seurata tämän kulkua, hypätäänkin seuraavaan ja uudelleen päästään edellisiin tapahtumiin melko pitkänkin ajan kuluttua. Varsinkin kirjan alkupuolella tämä hieman häiritsi, kun henkilöt vielä sekoittuivat helposti toisiinsa. Toisaalta kirjan vahvuudeksi osoittautuu kirjan lukemisen edetessä henkilögallerian moniäänisyys, joka antaa lukijalle paljon ajateltavaa. Mitä pidemmälle tarina etenee, sitä enemmän lukijakin kykenee hyppimään Kurajoen asukkaiden ajatuksiin ja koteihin ja toisaalta yhdistämään henkilöiden toisiaan sivuavat elämät toisiinsa.

Itselleni läheisimmiksi ja tärkeimmiksi henkilöiksi muodostui Guiden perhe, jotka ovat romaanin keskiössä. Pidin erityisesti siitä tavasta, jolla opettaja Gu katselee maailmaa. Myös käänteen jälkeinen henkilöiden välinen ristiriita on Gun perheessä hienosti kuvattu:

"Opettaja Gu katseli vaimoaan. Vaimon posket punoittivat, ja hänen silmänsä, kaksi syvää, vuosien saatossa kuivunutta kaivoa, katsoivat jonnekin opettaja Gun yläpuolelle oudosti kimmeltäen. Opettaja Guta kylmäsi huolimatta kuumasta kamiinasta. Se oli tauti - tuo intohimo politiikkaan, massojen mobilisointiin, ikään kuin ihmiset olisivat hiekanjyväsiä, jotka oli helppo kaapia kokoon ja kasvattaa torniksi - se oli kuolemantauti. "(s. 253)

Toinen itseäni kiinnostanut henkilö on suurperheen esikoistyttö Nini, joka on vammaisuutensa vuoksi perheen luopio. Tyttö, jolla ei ole perheelle muuta arvoa kuin toimia palvelijana. Kukaan ei tietenkään halua naida vajavaista, typerää tyttöä, jota vanhemmat halveksivat. Nini kiertää katua monen muun köyhän lailla ja antaa äänen niille, joilla ei ole vaikutusmahdollisuuksia elämänsä kulkuun. Ninin elämään asettuu Bashi, joka on monen muun kirjan henkilön tapaan hyvä ja paha. Juuri tämä ihmisyys puhuttelee Bashissa, josta ei pidä kukaan, jota muut karttavat ja joka on ilkeydessään vertaansa vailla. Samalla Bashikin on oman elämänsä vanki, menneisyytensä uhri. Ihminen, joka yrittää vaikuttaa elämänsä kulkuun muiden Kurajoen asukkaiden lailla, mutta jonka yritykset tuomitaan ponnettomina.

Jotakin kovin lohdutonta on Kulkurien maailmankuvassa. Elämä lyö päähän, rankaisu tulee jossakin vaiheessa sille, joka onnensa kukkuloilla kuvittelee olevansa. Elämä ei ole tasapuolinen eikä reilu. Se kohtelee ihmisiä julmasti aivan kuin olisi yksi kirjan henkilöistä. Se, jolla on lupa ottaa pois tai antaa. Jumaluudeksikin tätä kai voisi kutsua, mutta siihen Li ei kirjassaan viittaa. 

Hieman yllättäen Huan pariskunta, kirjan todelliset kulkurit, jäivät hieman sivuun. Kirjan nimi viittaa toki heihin, kulkureina elävään pariskuntaan, joka adoptoi elämäänsä hylättyjä tyttölapsia. Lapset ovat niin ikään kulkureita, jotka kulkevat hetken aikaa heidän mukanaan. Ajatusta voisi laajentaa ihmissuhteisiin ylipäätään. Olemme kulkureita toistemme elämässä. Toiset viipyvät pidempään kuin toiset, jotkut jäävät pysyäkseen. Elämänkin voi nähdä kulkuruutena: Missä kuljimme kerran. Myös yhteiskunnan muutokset saavat aikaan muutoksia, joista osa saa aikaan kulkuruutta. On osattava kulkea monessa joukossa, kiinnittymättä.

Kulkurit kuvaa oivaltavasti ihmistä elämän virrassa. Ihmistä, jolla ei ole rantaa, ei mahdollisuutta tarrautua mihinkään. Siksi pienikin kivi virran keskellä tai oksa rantapenkereellä on houkutus, josta ei voi kieltäytyä. Mitä oikeastaan voi hävitä tarttumalla? 

"Tänä päättämättömyyden ja epävarmuuden aikana vanha, nuhjaantunut talvilumi alkoi sulaa. Maankamara kävi petollisemmaksi, kun auringonpaiste möyhensi lumipeitteen mustaksi sohjoksi. Pääkatua kahta puolen reunustavat pajut kellastuivat päiväksi pariksi, kunnes silmut alkoivat vihertää. Se oli vuoden paras vihreä - puhdas, raikas, hehkeä. 

(...) Ja mitä heidän olisi tehtävä, kenen kannalle heidän olisi asetuttava  - tällaiset kysymykset askarruttivat näitä ihmisiä, joiden ei ollut koskaan tarvinnut kantaa huolta ateriasta, vuoteesta tai yöpaikasta. Virastot muuttuivat miinakentiksi, missä oli varottava askeliaan, arvioitava herkeämättä uudestaan ystäviä, vihollisia ja kameleontteja, jotka osasivat muuntua ystävistä vihollisiksi ja taas takaisin." (s. 233, muokaten)

Kulkurit palauttaa mieleeni lähes yli kymmenen vuotta sitten lukemani Jung Changin Villijoutsenet, mutta myös Sofi Oksasen Puhdistuksen. Kun yhteiskunnassa tapahtuu nopeassa tahdissa muutoksia, joissa ihmisen on oltava jotakin mieltä tai kuoltava, ovat yksilöt hengissä säilyäkseen toisilleen vihamiehiä. Kehenkään ei voi luottaa. Vaikka Kulkurit siis kertookin Kiinan poliittisesta myllerryksestä, asettuu yksilöiden kokema tuska mihin tahansa vastaavaan tilanteeseen, jossa ihmistä ohjaa vain hengissä pysyminen. Miten se kuhunkin yksilöön vaikuttaa, on kysymys, jossa lukija ei voi jäädä pelkästään ulkopuoliseksi tarkastelijaksi. 

YiYun Lin Kulkureista voisi kirjoittaa pitkästi. Kirja antaa paljon ajattelemisen aihetta. Se ulottaa lonkeronsa syvälle ihmiskunnan suurimpiin häpeäpisteisiin. Tämän kirjan lukeminen keväässä, joka kirjan tapahtuma-aikakin on, on suorastaan piinaavaa. Tarkoituksellista lienee sekin, että orastavassa uuden elämän hehkeydessä tapahtuu kaikkea sellaista, jonka vuodenajassa mielellään unohtaisi ja jättäisi kasvillisuuden hämäriin.

 "Tämän maailman massa ja majesteettisuus, kaikki mikä painoa kantaa ja aina painaa saman oli toisten käsissä; he olivat pieniäeivätkä osanneet toivoa apua eikä apua tullut:tapahtui heidän vihollistensa tahto, heidän häpeänsäoli pahinta mitä toivoa saattoi; he menettivät ylpeytensä ja kuolivat ihmisinä ennen ruumiinsa kuolemaa. 

         W.H. Auden, "Akilleen kilpi", kirjan alkusanat

Lue kirjasta lisää:

Aamulehti

Kirjavinkit

Kirjainten virrassa

Top Ten Tuesday: Iki-ihanat kotimaiset klassikot

TOP TEN TUSDAY  13

Viime viikolla tunnustin teille lukemattomia klassikkokirjoja, joiden kanssa olen tahnunnut lukuvuosieni aikana ja jotka ovat syystä tai toisesta jääneet kesken. Osa viime viikon kirjoista toivottavasti päätyy tälle listalle jossakin vaiheessa. Tällä viikolla listaan vastapainoksi niitä klassikoita, jotka ovat jääneet ikuisiksi ystävikseni. Aloitetaan kotimaisesta kirjallisuudesta:

1. Mika Waltari. Sinuhe egyptiläinen
2. F. E. Sillanpää. Hurskas kurjuus
3. Minna Canth. Anna-Liisa ja Salakari
4. Maria Jotuni. Huojuva talo
5. Teuvo Pakkala. Elsa ja Vaaralla
6. Edith Södergran. Runoja
7. Marja-Liisa Vartio. Hänen olivat linnut
8. Aino Kallas. Sudenmorsian
9. Juhani Aho. Rautatie
10. Helvi Hämäläinen. Säädyllinen murhenäytelmä


Viime viikolla mietin paljon lukemista. Sitä, mikä on lukemisen tavoite. Onko sitä oltava? Onko klassikoita ylipäätään luettava ja miksi näin on?

Olen tullut siihen tulokseen, että pakolla ja väkisin ei klassikotkaan taitu. On oltava joko ulkoinen tai sisäinen kimmoke asialle. Lukeminnen voi olla tapa hahmottaa historiaa ja kulttuuria, elämää yleensäkin, kirjallisuuden avulla. Syy klassikoiden lukemiseen voi olla sivistyksen ja tiedon kartuttaminen. On tärkeää tietää, mihin nykykirjat viittaavat. Huomasin, että klassikoiden joukosta löytyy useita itselleni tärkeitä kirjoja.  Olenkin iloinen siitä, että kaikkien luettujen klassikoiden joukosta kymmenen omaa suosikkia löytyi vaivattomasti. 

Näistä minä pidän. Lista on tämänhetkinen - monta kirjaa uupuu ja odottaa vielä lukemistaan! 

Mitä kirjoja sinä valitset kympin kotimaiselle klassikkolistallesi?