Luin kirjan kesällä, mutta kesäkirja tämä ei ole. Joyce Carrol Oatesin Haudankaivajantytär on muhkea kirja, joka kuitenkin etenee aivan huomaamatta. Siitä syystä nostan tämän kirjan syksykirjaksi numero 4. Mikä voisi olla parempaa sadepäivien luettavaa kuin synkkä tarina, joka kuitenkin kaikessa karmivuudessaan pitää tiukasti lukuotteessaan.
Olen lukenut aikaisemmin Oatesilta vain Putouksen, josta pidin paljon. Ensin ajattelin, ettei Haudankaivajan tytär oikein toimi. Kysymys oli kuitenkin vain alkukankeudesta, sillä hyvin pian olin Rebeccan pään sisällä, katselin maailmaa hänen silmillään. Rebecca-Hazelistä tuli minulle muutamaksi päiväksi elävä olento, josta halusin tietää kaiken.
Rebecca Schwart on perheensä kuopus. Kirja kertoo hänen kasvutarinansa syntymästä aikuisuuteen. Perhe on muuttanut Amerikkaan Saksasta ja asustelee hautuumaan huonokuntoisessa mökissä surkeissa elinoloissa. Kysys on taloudellisesta ja sosiaalisesta romahduyksesta, sillä vanhassa kotimaassaan Saksassa isä toimi opettajana ja perhe eleli mukavasti. Kysymys on olemassaolon taistelusta uudessa maassa, toivosta joka muuttuu toivottomuudeksi ja tappioiksi. Unelmat murenevat, uusi kotimaa ei olekaan sellainen kuin piti. Katkeruus myrkyttää tönössä elävän perheen, kun he yksi kerrallaan menettävät otteensa elämästä.
Rebeccan elämään liittyvät puolestaan väkivaltaiset miehet. Isä Jacobin sisällä kihisee tulivuori, joka ajoittain sylkee koko perheen mustaksi laavaksi. Jaakob käy melkoista painia sanaa vastaan. Heikkous on kätkettävä, tuo vuotava haava. On kovitettava itsensä, käännettävä selkänsä. Ja kuitenkin tuho on ainoa, mikä tässä painissa voi olla lopputuloksena. Historian ja taustan kieltäminen johtavat katkeruuteen ja vihaan. Kielen myötä katoaa menneisyys ja tuleva, koko identiteetti ja ihmisyys. Nykyisyydessä on vain toivoton köyhyys, tieto epäonnistumisesta. Ihmisestä kuoriutuu hirviö, jota on paettava. Rebecca lähtee kotoaan ja löytää aviomiehen.Tignor osoittautuu väkivaltaiseksi ja arvaamattomaksi narsistiksi, joka hallitsee vaimoaan pelolla ja nyrkillä. Elämä muuttuu jälleen painaijaiseksi.On paettava, otettava uusi henkilöllisyys ja kadottava kartalta. Rebecca muuttaa itsensä Hazeliksi, joka muuttuu toiseksi ihmiseksi eikä ole itsekään tuntea itseään.
Kirjan väkivaltakuvaukset ovat rajuudessaan karmivia enkä haluaisi nähdä tätä kirjaa elokuvana. Välillä oli harpittava pahimpien ylise. Siitä huolimatta halusin tietää, miten Rebeccan käy. En voinut jättää tuota naista kaiken kurjuuden keskelle. Väkivallan rinnalla on myös monia muita tasoja.
Haudankaivajan tytär viittaa monitahoisesti Raamattuun. Henkilöiden nimet ovat suoraan Raamatusta. Rebecca, joka Raamatussa kuvataan kaunina ja koskemattomana neitsyenä, on kirjan ehdoton selviytyjä. Nainen, joka kutoo elämää pienistä paloista kasaan. Mutta mikä hinta selviytymisestä on maksettava? Kuinka monta kertaa ihminen voi aloittaa alusta? Mitä on haudattava, jotta voi luoda uutta? Ja onko se edes mahdollista? Mitä selviytymiseen tarvitaan?
Tiedätkö, tajusin juuri: Rebeccan oli haudattava oma sisin itsensä!
VastaaPoistaTämä kirja oli minulle yksi vuoden järistyksistä ja todella vahva, mutta Oatesin tyyli lumosi ja jotenkin väkivalta siltikin jäi kakkoseksi, väkivalta hävisi kaikelle muulle. Ja sitten: Onhan tämä myös selviytymistarina, vaikka hintansa silläkin.
Minä en haluais nähdä tätä filminä myöskään, mutta luen tämän kirjan vielä uudestaankin, sillä haluan tarkentaa, missä Rebecca tekee ratkaisevan käännöksen eli hautaa itsensä.
Minä luin tämän alle kuukausi sitten ja pidin valtavasti. Ajattelen samoin kuin sinä, että Rebecca-Hazel on niin vahvasti läsnä, että hänestä haluaa ottaa selvää ja että lukijana jopa osin elää hänen elämäänsä.
VastaaPoistaHaudankaivajantytär on ensimmäinen lukeani Oatesin kirja, mutta ei takuulla viimeinen.
Leena Lumi, aivan totta! Hauta voi olla myös ihminen itselleen. Itse sijoittaisin tuon tapahtuman identiteetin vaihtamiseen ja nimen muuttumiseen. Kohtaa, jossa Rebecca lakkasi olemasta ja Hazel syntyi. Kirjassa on tosiaan niin monta tasoa, että sen voisi hyvin lukea useampaan kertaan. Kerro ihmeessä, mihin päädyit, jos luet kirjan toistamiseen.
VastaaPoistaLumiomena, Putous on vahva kirja Haudankaivajan tavoin. Pidin siitä kovasti ja olisin mieluusti siitä kirjoittanut, mutta lukemisesta on jo aikaa ja en tiedä saisinko tekstiksi tuota kokemusta, joka on jo kertaalleeen eletty. Minäkin aion seurailla ja lukea Oatesilta lisää.