Syksyn kirja numero 5, hersyvää huumoria: Tuomas Kyrö, Mielensäpahoittaja

Kyllä minä niin mieleni pahoitin, kun monta kertaa menin kirjastoon turhaan ja tyhjin käsin kotiin palasin. Kyllä ei hymyilyttänyt. Kyllä ei kirjaston henkilökuntakaan auttanut, lymyilivät siellä päätteittensä takana, töissään muka. Eivät suostuneet pistämään bestseller-kirjaa sivuun edes tunniksi pariksi, että olisin ehtinyt hätiin. Kyllä tein siitä kirjoituksen lehteen ja soitin ystävällle. Manattiin sitä sitten yhdessä, laitosta ja yhteishengen puutetta. Kyllä helpotti, vähäsen. Niin että kyllä minä mieleni ilahdutin, kun perjantaina lykästi. Siinä se tillotti hyllyssä muina miehinä. Että olikin tuurissaan! Kyllä ei mennyt sekuntiakaan, kun olin jo kirjan imuissa kun kotiin pääsin. Sai odotuttaa ahvenen paistaminen ja hourata kuumeet omiaan. Luettavahan se oli. Kyllä ei monesti saa lukea niin hersyvää tekstiä.

Edellä oleva on pastissi Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan hengessä. Kirjan kieli ja rytmi jäivät koko päiväksi soimaan mieleeni. Puheenomaisuus, rytmi ja toistot, joita päähenkilö monologissaan maailmaa vastaan käy, on huikeaa luettavaa. Pidin! Välillä tyrskin ääneen. Välillä hymähtelin ja välillä kävi sääliksi miestä. Mielensäpahoittaja sai kasvot, vaikka kannessa kasvojen kohdalla komeileekin kirjan nimi. Karvahatun sisään on varmasti jokaisella lukijalla sijoittaa joku henkilö elämänsä varrelta, sellainen joka manaa maailman menoa Mielensäpahoittajan lailla.

Mieleeni tuli lauantain Helsingin Sanomien Anti Manninen, herra joka pureutuu narisemaan pienistä asioista. Anti Manninen ja Mielensäpahoittaja ovat selvästi sukulaissieluja. Viihdyn heidän seurassaan.

" Seitsemäänkymmeneenkolmeen vuoteen en valittanut kertaakaan. Sitten lääkäri tutki minut päästä varpaisiin ja ulkoa sisään ja sanoi, että jos ei elämäntavat muutu niin saattavat mennä suonet tukkoon, saattaa sydän leikata kiinni. Hän halusi kovat rasvat pois ruokavaliosta, tilalle salaatteja ja hyötyliikuntaa, mutta kyllä minä tiesin mistä tukkeumat johtuvat. Ne johtuvat siitä, kun ei sano mitä ajattelee ja mistä pahoittaa mielensä. Kun asioita kerää päänsä sisään niin eihän ne sinne loputtomasti mahdu. Ne menevät verisuoniin ja niveliin.

    Ryhdyin rehellisesti valittamaan ja onko sen jälkeen ollut kaikki arvot kohdallaan? Kyllä ovat. Kolmetoista vuotta purin sydäntäni emännälle ja Yrjänälle, mutta nyt on kirjoitettava yleisönosastoille. Puhun ensin nauhuriin ja siitä siirrän paperille." (s. 8)

Mielensäpahoittaja ei kuitenkaan ole pelkkää verbaaliakrobatiaa vaan monologin kautta esille nousevat rakkaus laitoksessa olevaa "emäntää" kohtaan, yksinäisyys ja ystävyys sekä  isän ja pojan vaikea suhde:

"Soitin pojalleni ja kerroin kuinka asia on. Hänen mielestään nykyisin eletään toisella tavalla, uskalletaan olla omia itsejä. On lupa valita seuransa ja voidaan olla terveesti itsekkäitä.

   Kyllä on kysyttävä, että mitä jos minun ja hänen äitinsä nuoruudessa oltaisiin ruvettu toteuttamaan itseämme ja etsitty justiinsa itten kaltaisia ihmisiä ja riekuttu kuistilla aamuyöhön soittamassa kitaraa? Kyllä piti jonkun työtkin tehdä ja rakentaa kaupunkeja ja teitä ja mitä kulttuuritaloja, että jälkeläiset pääsevät sinne pilkkaamaan meitä ja meidän elintapoja. Poika sanoi, että minun ei kannata kiihtyä. Että voisin mennä levolle.

   Kyllä en mennyt. Kyllä halusin puhua vielä tästä Älä osta mitään -päivästä, josta tuli myös mainoslappu. Jos olisin kevyempiluontoinen  mies niin nauraisin, koska minä olen leänyt Älä osta mitään -elämän.

   (...) Poika sanoi, että täytyy lopettaa, lapsille piti tehdä ruokaa." (s. 54)

Niin paljon kuin kirja nauratti, oli siinä myös yksinäisyyttä ja luopumista. Elämästä, onnesta ja periaatteista. Mielensäpahoittaja osuu rähinän ja marinan ohella usein oikeaan. Uusi jyrää vanhan, vaikka kuinka rähisisi. Mielensäpahoittajasta tuli lyhyessä ajassa ihmisen kokoinen ja näköinen, yksilö jonka viisautta katselin sallivin ymmärtävin silmin.

Ja kyllä, tämä on ehdottomasti saatava kuunnella vielä kuunnelmana.

" Televisiosta tuli kuvia, en minä tiedä mitä.

     Työnsin emännän rullatuolissa parin metrin päähän ruudusta ja menin itse viereen. Sillä lailla me lauantaisin saunan jälkeen istuttiin, katseltiin Vanhaa kettua ja Derrikkiä taikka vaalivalvojaisia.

     Ei elämästä mitään jää eikä siitä mitään mukaansa saa. Kun sen tajuaa, tällaisen tavallisenkin minuutin arvo nousee aika kuulkaa paljon. Mutta ei ihminen parempaan pysty mihin pystyy." (s. 130)