Kari Hotakainen. Jumalan sana

Kari Hotakainen

Jumalan sana

Kustannusosakeyhtiö Siltala (2011)

"Herra istuu kivellä ja näkee maailman."

Näillä sanoilla aloittaa kirjailija Hotakainen teoksensa Jumalan sana, jonka alku on kuin Raamatun luomiskertomuksesta seitsemännen päivän kohdalta, kun kaikki oli valmista ja maailma luotu: "Alussa  Jumala loi taivaan ja maan. Maa oli autio ja tyhjä, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä." (1.Moos.1). Hotakaisen kirjaa ei voi lukea ilman, että rinnalla elää jo nimessä oleva viittaus Jumalaan ja Raamattuun. Herra, Ukko, Johtaja, Vapahtaja. Näitä sanoja vilistelevä teksti luo kuvan ihmisestä, joka on enemmän kuin tavallinen tallaaja. Sellainen, jolla on varaa ja riittävästi asemaa katsella maailman menoa yläpuolelta, puhua asiat suoriksi. Näitä ihmisiä kirjassa on kaksi. Ukko, isäjumala, joka ainakin minulla rinnastautui jo kutsumanimensäkin vuoksi Kekkoseen ja tämän aikaiseen johtamiskulttuuriin. Siihen aikaan, kun sauna ja viina viitoittivat päätösten tekoa, kun asiat saneltiin saunan hämärissä, soviteltiin joukoissa ja pidettiin maailman tilaa yllä muutaman neliön höyrystetyissä kopeissa tai illanistujaisissa. Toinen Herra ja johtaja on Ukon eli Uljaksen poika, Jukka Hopeaniemi, pankinjohtaja ja poliittinen mahtiäijä, joka istuu jaguaarissa ja rahakirstujen päällä. Isänsä poika. Jumala ja Jeesus. Pyhä kolminainen yhteys, jossa kolmas osapuoli ei suinkaan ole pyhä henki vaan kahiseva, nollia vilistelevä mammona:

"Anna minulle minun viimeisen päivän loito ennen mustavalkoista kuolemaa." (s. 9)  (viittaus: Isä meidän rukous)

"Raha ei koskaan menetä voimaansa, vaikka sitä koetellaan, vaikka sen päälle astutaan korolla, vaikka sen arvosta otetaan puolet pois. Raha nousee niinkuin aurinko. Aina uudestaan." (s. 20) (Viittaus: 1. kirje korinttilaisille)

Kirjoitin jokin aika sitten jutun Helsingin Sanomissa olleesta kirjoituksesta mieskirjailijoiden poliittisista teoksista ja siitä, onko poliittinen romaani jotakin sellaista mieskirjailijoiden ominta,  mitä nykynaiskirjailijat eivät tekisi. (Kurkista juttuun täältä.)Booksy herätteli minua kommentillaan ja päätin tarttua tähän kirjaan jo siksikin, että en ole Hotakaista lukenut aikaisemmin.Oli muodostettava oma mielipide ja selvitettävä, mikä se poliittisuus nyt sitten on, jota joka tuutista eteemme lasketaan. Aiheella on nyt selvästi nostetta ja mediaseksikkääksikin laman ja talousahdingon äärellä kumartelevaa julkaistua markkinatalouden ytimeen porautuvaa kirjaa voi kutsua. Mutta onko kirja poliittinen? Kyllä vain. Enemmän kuitenkin taloutta viistävä, mediaa kritisoiva ja luokkajakoa konkretisoiva. Ja kyllä, sen voi siten ajatella olevan myös poliittinen. Se on myös kannanotto. Viikate heiluu, sanansäilä kipunoi, kun sanojen taituri antaa mennä.

Edelleen kirjan luettua olen sitä mieltä, että näkemys mieskirjailijoiden aloittamasta uudesta poliittisesta virtauksesta on yksisilmäinen. En ole lukenut Tervon uutukaista, en Karo Hämäläisen teosta, mutta jos jokin linja näissä näyttäisi artikkelien ja ohjelmien mukaan olevan, on se taloudellisen tilanteen kuvaus. Se on toki osa politiikkaa, mutta niin on myös ihmiskauppa, väkivaltatilastot, köyhyyskuvaukset, naisten aseman kuvaus ja niin edelleen. No niin. Ei tästä tämän enempää enää tässä tekstissä.

Sen sanon kättelyssä, että pidin kirjasta paljon. Aion lukea seuraavaksi Ihmisen osan, jonka uskon olevan tämän kirjan vastapuoli, parivaljakko. Ihmisen osa ja Jumalan sana. Hotakainen on terävä, kielellisesti nautittava kirjailija, jonka tekstissä on hyvä rytmi ja oivallus:

Huolettomat. Vuortteluvapaalla. Sapattivuodella. Ansiosidonnaisella. Laatuajalla. Haluavat hypätä pois kiireestä. Maksattavat muilla julkiset palvelut. Mutta kitisevät heti, jos vähänkin palveluja leikataan. Vapaamatkustajat. Vastuuttomat vikisijät. (s. 23)

On kysymys myös sukupolvien erosta. Siitä, miten työtä tehdään, mikä elämässä on tärkeää, mihin satsataan. Siitä, miten maailma on tullut lähelle, ikkunoiden avauduttua hollottavat avoimina kokonaiset tunnelistot itään, etelään, länteen ja maan uumeniin, avaruuteenkin jos hinnasta sovitaan. Hallitse siinä ja hajota. Johtaminen on muuttunut. Maailma on muuttunut. Mutta onko ihminen sama? Voiko ihminen olla se sama? Jukka Hopeaniemi linjaa maailmankuvaansa jaguaarin takapenkilta tiukkaan sävyyn. Armoa ei anneta, säääli on sairautta. Ennekin on selvitty, nyt on selvittävä kahta lujemmin. Tässä kohtaa näen yhteyttä niihin romaaneihin, joissa on käsitelty sukupolvilta toiselle siirtyvää perintöä. Siitähän tässäkin on kysymys. Ei putoa omena kauas puusta. Se omena, josta haukattiin vaikka olisi parempi ollut jättää syömättä.

Sukupolvien eroa ja niiden välisiä suhteita syvventää ensitsestään autonkuljettaja Armaan ja tämän tyttären, Saaran elämä. Saara, joka potee kaksisuuntaista mielisairautta ja kärsii peliriippuvuudesta vannoo vuoroin Jumalan, vuoroin herttajätkän nimiin. Vimmaista ja yksilöllistä on usko tänä päivänä. Sellaista, että jokainen muokkaa oman suhteensa, sen mikä sopii itselle parhaiten minäkin hetkenä:

"Tänään Saara haluaa uskoa Jumalaan ja voittoon. Vaikka olisi pelannut kaikki pelit ja ottanut kaikki riskit, vielä on mahdollisuus yhteen peliin, ja se yksi voi muuttaa kaiken, puhdistaa taivaan. Mahdollisuus on sama kuin armo. Joka aamu nousee uusi aurinko, eilisen säteistä valmistettu, mutta sitä ei huomaa, niin kuin ei armoakaan, joka on kevyttä ja melkein näkymätöntä (...) Armon on pakko olla kevyttä, koska synti on raskasta, elämässä pitää olla isoja eroja, kontrasteja, vain äärimmäisyyksien keskellä elämä tuntuu joltakin." (s. 81)

Syntiinlankeemuskin tapahtuu.  Kokonainen rakennettu pilvenpiirtäjä, joka on rakennettu paperista, huojahtelee lailla kaltevan tornin. Matkaa taitetaan Lapista Helsinkiin. Siinä ehtii. Ajatella ja kuunnella historian havinoita. Antaa kummitusten kummitella, tulevaisuuden uhkakuvien lähteä yöllisille lennoilleen. Yhden matkan aikana käydään läpi kokonainen elämä. Sukupolvien vaihtuminen, maailman muuttuminen, luokkajako ja se kaikki, mitä liikkuu ihmisen päässä, kun pelko saa vallan. Loppua kohti teksti tiivistyy ja tahti kiihtyy, kun päähenkilö lähestyy pääkaupunkiseudun sykettä. Tästä tahdista ja rytmistä pitää huolen tehokkaasti käytetty päälauseita sisältävä teksti, joka toisinaan muodostuu kuin runoksi, tipahteleviksi riveiksi. Teksti on samassa hengästyttävässä rytmissä kuin itse elämä. Periaatteet joutavat romukoppaan, mustalla asfaltilla on myynnissä osakkeet ja koko ihmisyys.

Ja aivan kuten Auster kirjassaan Sunset Park, kirvoittaa Hotakainen nykyhetken palvonnan esille:

...on vain tämä päivä, ei menneisyyttä eikä tulevaisuutta, vain tämä kaikkialla sykkivä preesens, kuusitoista tuntia kerrallaan, koska uni pirulainen nappaa kahdeksan hyvää pelituntia välistä. Kuusitoista humisevat tietokoneet taukoamatta ja hamuavat taivaalta uusinta tietoa, hiljaista ja äänekästä, puheita tulkitaan, rivien välejä harotaan oikein pinseteillä, etsitään vinkkiä ja puretaan huhuja osiin, vaihdetaan tähtien paikkoja, sotketaan taivaan asetuksia, harotaan ja huijataan, vekslataan ja säädetään, lakkaamatta haistellaan seteleitä, niitä käännellään vastavaloissa ja tutkitaan vesileimojen aitoutta, ostetaan ja myydään, uskotaan ja luotetaan, määritellään luoton hinta ja uskon arvo, ei lopeteta ennen kuin uni kopsauttaa pään pöytään, tump." (s.153)

Ugh. Hotakainen on puhunut ja minä luin sen. Ugh. Olen kirjoittanut, sen mitä heräsi henkiin Jumalan sanasta, ihmisen kynästä. Siitä kaikesta, mitä ympärillämme on. Nyt nukun. Hyvää yötä!

"Sana tulee lihaksi, liha tulee sanaksi, kaikki on yössä yhtä." (s. 182)

Katso Hotakaisen haastattelu Ylen Arkistosta.

Lue arvio Helsingin Sanomista.

Kirjasta on kirjoittaneet ainakin Jori Kaiken voi lukea -blogissa ja Aamunvirkku yksisarvinen.