Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle

Marja Leena Virtanen

Kirjeitä kiven alle

Tammi 2011

267 sivua

"Rannan puut ovat paljaat, kuuntelevat välinpitämättöminä taivasta. Laatokka lojuu harmauteen vaipuneena, kauempana jähmeä vesi peittyy marraskuiseen utuun. Tuuli on peräytynyt rajan taa keräämään voimia, taasenko se aikoo tänne pihapiiriä myylertämään, ovia paiskomaan?" (s. 200)

Tänään otan esille sipulin. Siinä on kellertävä kuori, se tuoksuu kun oikein asettelee sen nenää vasten. Se pitää sisällään kerroksissaan kaiken mikä on vaiettua. Se on kaunis sipuli. Sellainen josta voisi olla ylpeä. Sipuli, joka maustaisi maullaan suuremmankin padan. Samanlainen on Marja-Leena Virtasen kirja Kirjeitä kiven alle.

Sillä sipuli se on, kirja josta olen saanut viime päivät nauttia.

Siksi, että kerros kerrokselta Virtanen kuorii tarinan lukijan silmien eteen, paljastaa kerrokset ja armotta tyrskäyttää sipulin tahmaiset nesteet silmiin kyyneliksi. Ennen sitä on vain painostavaa hiljaisuutta. 

Siksi, että sukupolvet ovat kuin sipuli. Kerrostuneina toisiinsa ne pitävät kaiken vaietun sisällään, hautovat ja salaavat, tihkuvat vain veitsellä uhatessa. Sitten patoutuneina siirtävät sisältään kaiken sen raskaan ja synkän kerrokselta toiselle. Yhä uudelle syntyvälle kerrokselle, äideiltä tyttärille. Sama häpeä, sama nöyryytys, viha joka kapaloituu kerrosten väliin. Se kaikki vaikemeninen, sisälle padottu saa muodon. Vain sipulinleikkaajan laseilla suojautunut säilyy ilman tenhoavaa sipulin tirskuntaa, joka kirvoittaa silmistä ulos sen, mikä rivien väleissä on.

Siksikin, että sipuli ei ole sitä, miltä päällisin puolin näyttää. Se antaa makunsa, tuoksunsa ympärilleen, mutta yhtälailla se voi jäädä kiinni kitalakeen, tuoda silmiin kyynelten suolan, jäädä törröttämään lihapullasta. Makea tai karvas, tuore tai itääntynyt, homehtua kerroksiensa painoon. Niin on myös Kirjeitä kiven alle paljon muuta kuin tarina evakkoudesta, sodasta, äideistä ja tyttäristä. Se on sukupolvikuvaus, se on naiskuvaus, se on häepän kirja. Se on kirja naiseudesta, valinnoista ja niiden mahdottomuudesta. Se on kirja puhumattomuudesta.

Sipuli siksi, että maasta sipulikin kasvaa ja maaksi muuttuu. Niin myös kirjan ihmiset. Ja kirjeet. Ne, jotka työnnetään maahan maaksitulleelle luettavaksi. Maahan, joka sulattelee kuulemansa, ei kysele. Maahan, johon painautuu niin moni nainen tahtomattaan, mustikan varpuihin ja metsän pimeyteen. Johon vesi valuttaa jälkensä, poraa reittinsä. Maa ja sen rajat.

"Kun kirje olisi läpeensä märkä eikä jaksaisi enää yhtään juoda eikä veden liottamissa sanoissa olisi yhtään tilaa tulla tarkoittavammiksi, silloin sanat lähtisivät liikkeelle, purkautuisivat kirjeen ylänurkasta kirjain kirjaimelta, rivi riviltä pitkänä nauhana maahan. Kostea maa ottaa ne mielellään vastaan, niin kuin kukkapenkki joka ei ole liikaa kuivunut ottaa kastelukannun veden. Kirjoitus kirjoittaa sanat toiseen kertaan, ne uppoavat suoraan ja järjestyksessä. ne uppoavat sopivaan syvyyden paikkaan, kohtaan joka kulkee pinnan alla, kulkee koko maapalloa pitkin, meri sen vain katkaisee. Epäselvä meri, liian syvä, siitä ei tiedä, mitä se tähän asiaan vaikuttaa. Sitä ei tarvitse ajatella, koska kysymys on maasta. Suomesta ja muista. Rajat kulkevat maan pinnalla, syvyydessä ei ole rajoja. Maan alaisella reitillä sanat kulkevat vapaasti kuin vesi, kulkevat mihin ovat lähetetyt." (s. 94)

Sukupolvien naiset. Siinä he ovat. Kertovat kukin vuorollaan, säälimättä tarinaa, joka on heille yhteinen. Sama ja eri yhäaikaisesti. Se, mikä kietoo heidät tahtomattaankin yhteen.

Työ: Marin äiti, jota tytär teitittelee. työ ja Työ. Se, johon suhtaudutaan pelkoa tuntien, kunnioittaen. Joka arvostaa vain työtä, rikkomatonta raatamista, armotonta työteliäisyyttä, sisua ja periksiantamattomuutta. Kovuutta, joka antaa pehmeydelle palttua. Joka ei taitu, vaikka taipuisi.

Mar: Siviän äiti. Sipulin voimakkaimmin tihkuva kerros. Se, jota leikatessa suojalasit ovat tarpeen. Salaisuuksia salaisuuksien sisässä. Halut ja niiden tyydyttämättömyys. Naiseus ja miehuus. Häpeä, joka on kuin sipulissa sisällä muhiva home. Se saastuttaa kaiken hyvän ympäriltä, tekee syömäkelvottomaksi. Ja kuitenkin se on kohtalo. Sellainen johon itse ei  voi vaikuttaa. Väärinväärinväärin. Käpertynyt sisälle se kaikki, jota lopulta yrittää hyvitellä, kutoa ulos neulepuikoista, kiristyneenä tiukaksi viivaksi suun seudulle. Sinne jonnekin, jossa joskus asui nauru.

Siviä: Marketan äiti. Sipulin vihaisin kerros. Se, joka kannattaa jättää salaatista pois. Liian kirpeä, paatunut oikeastaan. Joko liian raaka tai ylikypsäksi muhinut. Häpeässä kasvanut, vihaiseksi tullut. Kipunoivaksi, katkeraksi, epäileväksi. Yksinäinen, se joka aistii: kuulee, haistaa ja näkee kaiken, mikä on vaiettava iäksi. Vaativa, ankara, armoton. Katkoo välit, jää yksin. Sinistä maalia lauteissa, vihaa saunan löylyissä. Sinnekö se jää, saunan savuihin. Vai leijuuko vintille, valuuko maahan, saastuttaako kaiken sen, mikä oli kaunista ja hyvin.

"On syntynyt tyttö, melkein nelikiloinen. Haikaranjälki otsassa, muuten sileä ja kaunis. Tulla putkahti kuin tyhjää vaan. Tuskin sentään, mummoaan rauhoittelee, kyllä minä sen rääkin vielä muistan. (...) Kurkkua kuristaa tuon tyttökullan puhe, oma lapsenlapseni. Ja nyt lapsenlapsenlapseni. Minulla, en käsitä sitä." (s. 177)

Marketta: Ei kenenkään äiti. Vääryydellä eloon jäänyt, tarpeeton ja ylimääräinen. Ei-toivottu, turhapäinen, outolainen. Omissa maailmoissaan kantaa kaiken sen syyllisyyden ja häpeän, joka edellisiltä sukupolvilta jäi maistamatta, sanomatta. Kantaa sisässään, ihmissuhteissaan. Pakenee mielikuvitukseensa, Vihervaaran Annan nummille, yliopiston käytäville. Palaa kuulemaan sen, minkä aina tiesi olemassa olleen. Sen, mikä kiven kolosta kuuli ja näki, sen jolle kaiken kirjoitti. Mitä ei ääneen sanottu.

"Mar puhui moneen kertaan kuinka Jumala kostaa pahat teot kolmanteen tai neljänteen polveen. Puhui puheensa kuin tyhjälle tuvalle, mutta minulle hän ne tarkoitti koska kuulemassa ei ollut muita. En käsittänyt yhtään, katselin polviani ja ihmettelin mitä pahaa niissä voisi olla. Myöhemmin miettiessäni aloin epäillä että takana on jokin tärkeä juttu ja hän olisi halunnut minun siitä jotain tietävän." ( s. 157)

Marja Leena Virtanen kirjoittaa vahvasti. Koko kirja tihkuu, pakahduttaa. Rivien väleissä on paljon. Kieli soi. Siinä on sellainen rytmi, että lukijana paikoin haukkoo henkeään. Murretta kirjailija viljelee autenttisesti, vaikken kyseistä murretta taidakaan. Aluksi kieleen piti tottua, mutta sitten se vei mennessään. Ihmiset puhuivat, paperi katosi. Näin vahvassa kirjassa on pureksittavaa pitkäksi aikaa. Kaikki sitä eivät ehkä löydä koskaan, kuten eivät löydä sipulin voimaakaan. Sitä kolmiyheisyyttä, joka muodostuu, kun sipuli paprika ja persilja sihahtavat pannulle. Kypsä, näkevä, kokeva. Juuri sellainen joka jokaisen täytyy itse maistella, omassa tilassaan rauhallisesti itsessään ja joka solulla eläen.

Otan sipulin, kuorin sen hitaasti, kerros kerrokselta Kiiltävä pinta paljastuu kuoren alta, sen alta seuraava, pienempi ja tihkuvampi. Kuorin, kerros kerrokselta se avautuu eteeni. Otan veitsen ja halkaisen, siinä ovat näkyvissä sukupolviemme kerrokset sievässä järjestyksessä. Kaikki maasta kasvanut, ohuen kuoren alla suojassa ollut. Ollut kuitenkin. Otan ja katson pitkään. Minä näen.

 

"Siviän ääni kertoi, Toinen kuunteli.

Minä kuuntelin."

Kirjasta on kirjoittanut palolla ja tunteella eimerkiksi Leena Lumi.