Elokuva: Poikani Kevin,
(We Need to Talk about Kevin), USA 2012
Ohjaaja: Lynne Ramsey
Pääosissa: Tilda Swinton, John C. Reilly, Ezra Miller
Olin varma, että tätä elokuvaa en menisi katsomaan. Miksikö? Syy on selvä. Lionel Shriverin kirja, Poikani Kevin on niin karmiva ja ihokarvoja nostattava, että ajattelin olevani kykyenemätön seuraamaan visualisoituna tuota kaikkea. Uteliaisuus sai minut kuitenkin liikekannalle. Varustauduin myös muutamilla turvatekniikoilla elokuvaa varten:
1. Paikat läheltä ulko-ovea, jotta hätätilanteessa (ja tässä ei suinkaan tarkoiteta naistenhuonetta) voisin poistua ilman, että koko penkkirivi olisi todentamassa alennustilaani.
2. Otin mukaan olkapään ja turvahenkilön, jolle tietenkin kerroin elokuvan olevan ehkä liikaa kapasiteetilleni. Sovimme, että voimme lähteä kesken elokuvan pois (Jäälkikäteen kyllä mietin, kuinka reilua on raahata toinen elokuviin silläkin uhalla, ettei ehkä voi katsoa elokuvaa loppuun?).
3. Huolsin itseäni suklaalla: punvaviinin tavoin suklaan on todettu olevan mielihyvää ja terveyttä lisäävä tuote.
4. Valitsin päiväksi mahdollisimman aurinkoisen päivän, jotta voisin turvallisesti todeta olevani keväässä ja lähestulkoon kesässä elokuvamaininkien jälkeen.
Ja sitten ei kun pimeään elokuvateatteriin.
Kirjan lukemisesta oli kulunut useita vuosia. Olen jo kertonutkin aikaisemmin, miten jouduin jättämään kirjan lukemisen puoleksi vuodeksi, kun tapahtumat todentuivat täällä kotimaassamme kaikkien järkytykseksi. Luin kirjan lopulta, mutta on todettava, etten millään ilveellä voi sanoa tätä Shriverin parhaaksi, vaikka se vaikuttavin kirja onkin. En myöskään halua lukea kirjaa uudelleen, vaikka kertojaratkaisujen vuoksi se voisi olla kiinnostavaa. Kysymyksessä on kamala tarina. Mainittakoon tässä vielä, että Shriver on ollut pitkään yksi ehdottomista suosikkikirjailijoistani, jolta olen lukenut kaiken tähän saakka suomennetun.
(Älä lue tästä eteenpäin, ellet halua kuulla juoneen liittyviä yksityiskohtia.)
Sitten elokuvan herättämiin ajatuksiin:
Kirjan tavoin elokuvassakin tapahtumia katsotaan äidin näkökulmasta. Toisin kuin kirjassa elokuvan Eva (Tilda Swinton) on miellyttävämpi ja samaistuttavampi henkilö. Kirjaa lukiessa epäilin Evaa ja hänen kertomaansa. Kirjahan etenee Evan monologikirjeinä, jolloin tapatumat värittyvät vahvasti äidin silmin nähtyinä. Koin kirjaa lukiessa Evan ainakin osaltaan syylliseksi siihen, millainen lapsi Kevinistä tuli. Elokuvassakin tähän viitattiin. Siihen, että Evan oli vaikea rakastaa lastaan, ettei hän halunnut lasta ja että äitiys oli ylipäätään vastenmielistä ja suhde lapseen jäi ulkokohtaiseksi. Kirjaa lukiessa mietin myös sitä, miten paljon koko juttu oli Evan omaa sepitelmää. Se, mitä Kevin teki, miten Eva näki lapsensa alusta alkaen pahana. Toisin kuin kirjassa elokuva antaa melko yksiselitteisen vastauksen. Kysymys, jota kannattelin mukanani kirjaa lukiessa lapsen synnynnäisestä pahuudesta tai siitä, voiko lapsi olla syntyjään paha, nousi elokuvassa keskiöön.
Toisin kuin kirjassa, isä (John C. Reilly) oli elokuvan osalta helppo nähdä yksiselitteisesti itsekkäänä ja perheestään vieraantuneena. Hän ei asettanut minkäänlaisia rajoja lapsilleen vaan oli mukava isä, joka peuhasi lasten kanssa, mutta jätti äidin yksin kaiken arjen raskaan kanssa. Isä oli elokuvassa myös se, jonka kanssa pelattiin tuntitolkulla väkivaltapelejä, joka osti jousipyssy ja halusi tukea ampumisharrastusta. Äidin suhde edellä mainittuihin oli elokuvaversiossa suorastaan alleviivavan negatiivinen.
Isän ja äidin kasvatuksellinen jännite ja heidän välisen suhteensa ongelmat tulivat niin ikään hyvin selvästi esille. Puolisoiden välillä oli kilpailutilanne Kevinin suhteen, pelinappuloita pelasi Kevin isän suostumuksella. Evan mielipiteillä ei oikeastaan ollut väliä. Oliko väliä koppujen lopuksi kenelläkään? Sitä mietin, miksi Eva oli se, joka jäi eloon.
Vaikuttunut olin elokuvan osalta Keviniä näyttelevän lapsen osuudesta. Miten ihmeessä lapsi oli saatu niin vastenmieliseksi ja torjuvaksi? Myös nuorta Keviniä näyttelevä Ezra Miller oli roolissaan loistava. Pidin myös Stiltonin tavasta ilmentää Evan sisäistä vaikeutta kohdata lapsensa ilmeikkäällä tavalla. Stilton sopi rooliin erinomaisesti, vaikka valitettavan moni asia jäikin leijumaan tarinankerronnallisista syistä. Joitakin asioita on ehkä mahdoton visualisoida.
Elokuvassa korostui vahvasti Evan elämä kaiken tapahtuneen jälkeen. En muista kirjasta niinkään tätä miettineeni. Miten väkivaltaisen lapsen vanhempaan suhtaudutaan? Kuka saa kantaa syyllisyyden todellisessa elämässä, kun ampuja istuu tuomioitaan eikä muita ole olemassa? Millaisen elämän voi elää tällaisen tragedian jälkeen? Miten syyllisyyden kanssa voi hengittää?
Sen sijaan huomasin ärtyväni punaisella värillä pelaamisesta. Alusta loppuun tomaattimehut purskahtelivat ja punainen maali väritti elokuvaa ennustaen, pahaenteisyyttä korostaen. Koin punaisen värin käyttämisen turhankin alleviivavana ja symboliikan niin selvänä, että mielestäni tuon kaiken korostaminen oli turhaa. Sen sijaan elokuvan tiheä, jatkuvasti latautunut tunnelma oli ehdoton elokuvan vahvuus. Istuin lihkset jännittyneinä lähes koko elokuvan ajan. Piinaavaa.
Jäin myös miettimään viime päivinä lehdissä ollutta kirjoittelua siitä, miten perhetragediat tapahtuvat tavallisissa peheissä. Siellä, missä onnellisuus näyttäisi olevan itsestään selvää. Elokuvassa tämä rakennelma oli kuvattu mielestäni onnistuneesti. Tyhjyyttä kumisevat seinät ja parisuhde kauniissa kulisseissa. Kun kaiken PITÄISI järjen mukaan olla hyvin, kun seinät alkavat kallistua ja lopulta korttitalo romahtaa.
Elokuvaa on moitittu latteaksi. Kirjaan verrattuna näin voi ehkä olla. Mielestäni elokuva on kuitenkin ymmärrettävästi kirjaa suppeampi ja antaa ehkä liiankin selvän vastauksen siihen, miksi kävi niin kuin kävi. Kirjan lukemisen jälkeen muistan pyöritelleeni kysymyksiä: Miksi? Mitä oikeasti tapahtui? Juuri se oli parasta kirjassa. Shriver ei sortunut selittelemään motiiveja, syitä ja avaamaan selityksiä tai psykologisoimaan. Elokuvassa tätä ei ollut vältettyy.
Olin kuitenkin helpottunut siitä, ettei elokuvassa lähdetty siihen, mitä eniten pelkäsin: Mikään ei ryöpsähtänyt suoraan silmille, väkivallalla ei mässätty. Aivan kuten kirjassakin, tapahtuma kuvattiin hienovaraisesti. Se riitti. Se oli ehkä jopa enemmän vaikuttavaa näin. Ja kyllä vain, pystyin katsomaan elokuvan alusta loppuun, säpsähtelystä ja muutamien kohtien sensuroimisesta huolimatta. Ei se miellyttävää ollut, mutta ei sen pidäkään olla silloin, kun aihe on näin karmiva.
Kiitän vielä turvaihmistäni. Ilman Sinua en olisi tähän uskaltautunut.
Elokuvan trailerin voi käydä katsomassa täällä.
Tuo niin suosittu, mutta en ole välittänyt...
VastaaPoistaAion ostaa tämän, sillä tarvitsen R.:n lisäksi myös kodin turvan.
VastaaPoistaSamaistuin heti Evaan ja ihmettelin, miksi hän ollenkaan jäi suhteeseen, koska Franklin ei suostunut näkemään totuutta. Eva oli uhri ja mitään hyvitystä hän ei saanut. Miksi ihmeessä hän jäi vielä odottamaan koulusurmaajaa vankilasta kotiinsa!
Evan suurin virhe oli suostua hankkimaan lapsi.
Lionel ei selittele ja pidän siitäkin hänessä. Hänestä on tullut minulle Kaksoisvirheen jälkeen entistä vaikuttavampi. Minusta Poikani Kevin ei ole ollenkaan Lionelin paras teos. Ainoa Shriverin kirja, jonka lahjoitan pois on juuri tämä teos.
Minäkin päätin ensin, että en aio katsoa tätä elokuvaa, mutta nyt aion kumminkin. Todella toivon, että Kevinin 'suuri näytös' esitetään pienesti, sillä se ahdisti minua todella.
Minäkin kävin katsomassa tämän elokuvissa. Pidin elokuvaversiosta kovasti, koska se on sopivalla tavalla erilainen kuin kirja (jonka luin - uskalsin lukea - vasta nyt maaliskuussa). Elokuvassa uskalletaan mennä elokuvataiteen ehdoilla eikä se onneksi yritä olla kirjan toisinto. Siksi leffakin toimii, vaikka minäkään en erityisemmin pitänyt tuosta silmille ryöpsähtävästä punaisesta (etenkään siitä tomaattikohtauksesta).
VastaaPoistaJotenkin tuntuu, että elokuva on enemmän Evan tunnetilojen kuvaaja kuin kirja, vaikka siinäkin kaikki on Evan kertomaa. Kirjassakin kyllä oli aika tavalla muiden suhtautumista mielipuolisen teon tehneen lapsen vanhempiin.
Vaikuttava elokuva, vielä vaikuttavampi kirja.
Hannele: Tavallaan ymmärrän hyvin, jos joku ohittaa tämän aiheen puolesta. Oletko kokeillut muuta Shriveria? Minä "löysin" kirjailijan ennen blogistania-aikaa ja se jälkeen Shriver onkin kuulunut suosikkikirjailijoiden kaartiin.
VastaaPoistaLeena: Tämä elokuva täytyy totisesti katsoa turvallisesti ja itsekin mietin, onko ihan viisasta mennä elokuvateatteriin. Yllättäen se ei sitten ollutkaan niin karmiva kokemus kuin olin ajatellut.
En muista enää kirjan juonta, mutta elokuvassa pari oli eron partaalla. Minua ihmetytti paljon enemmän se, miksi Kevin jätti Evan ainoana eroon, jos heidän välisensä suhde oli niin huono. Tätä mietin myös elokuvassa. Halusiko Kevin kostaa äidilleen? Vai oliko heidän suhteensa kuitenkin jollakin tavalla erityinen? Ajattelin myös, ettei vanhemmuutta pääse pakoon, vaikka fyysisesti tai käytännön tasolla suhteen torjuisikin. Mutta kirjan suurin anti on tosiaan se, että sen pystyi tulkitsemaan niin monella tavalla.
Kaksoisvirhe on minullekin tärkeä kirja, vaikka kovin monet ovat sen kuitanneet tenniskirjaksi. Jonnekin pois oli myös äärimmäisen vahva ja vaikuttava. Poikani Kevin on ansiokas, mutta olen samaa mieltä siitä, että parhaaksi Shriver-kirjaksi en sitä nostaisia. Toisaalta luulen, että se on minulle mahdotonta ihan siksikin, että aihe ja tapa vyöryttää tarinaa on niin inhottavan piinaava. Tuntuu suorastaan kierolta ajatella tällaista kirja itselle tärkeäksi.
Katja /Lumiomena: Ajattelin Evan näkökulman vahvuudesta ihan samalla tavalla elokuvan suhteen. Jännää, että kirja kerrontatavastaan huolimatta tai ehkä juuri siksi antaa enemmän näkökulmia lukijalle. Minulla kirjan lukemisesta on kauan enkä kyennyt palauttamaan tarkasti mieleeni yksityiskohtia. Toisaalta siitä oli varmasti etuakin, toisaalta vertailemiseen olisi tarvittu varmasti tuoreempi lukukokemus. En kokenut elokuvan mitenkään orajllisesti seurailevan kirjaa, mikä on yleensä hyvä. Onhan kyseessä täysin erillinen teos. Ja kyllä, kirja ehdottomasti vahvempi kokemus kuin elokuva!
Minä kävin katsomassa tämän maanantaina ja vieläkin vähän hytisyttää. Kirja on minusta elokuvaa parempi, mutta huono ei elokuvakaan ole, ei todellakaan.
VastaaPoistaMinuakin ärsytti hieman se alleviivattu punaisen käyttäminen, ja Evan maalin siivoaminen, ja muutkin symboliset kohdat, esim. loppuvaiheen ruokailukohtaus, jossa Kevin mussuttaa sitä hedelmää. Hmph.
Minua ahdisti ja jännitti koko ajan, mietin, miten asiat tullaan kuvaamaan ja sitten, vaikka ratkaisu oli hienovireinen ja tyylikäs, en päässyt ahdistuksesta eroon.
Perheen talo oli elokuvan hienoimpia kerronnallisia ratkaisuja: miten voidaan niin upeasti kuvata kylmyyttä, tyhjyyttä, rakkaudettomuutta, kiintymyksen ja tunteiden puutetta vain simppelillä lavasteella? Upea ratkaisu elokuvan tekijöiltä.
Näyttelijäsuoritukset ovat erinomaiset. Hieno, hirveä elokuva.
Suketus: Kiitos monipuolisesta kommentistasi! Tosiaan kodin lavastus oli juuri noin, miten edellä kuvasit! Onttous kolisi ja meni ihon alle eniten. Ja aivan samalla tavoin koin elokuvateatterissa istumisen minäkin: muutaman kerran säpsyin varmasti ihan vain siksikin, että toisaalta osasin odottaa ja kuitenkaan en tiennyt, miten asiat esitettäisiin. Piinaavaa katsottavaa!
VastaaPoistaNyt kun R. on myös lukenut Kevin, olemme siitä keskustelleet ja päädyimme siihen, että Eva oli ainoa, jota Kevin ei voinut jymäyttää ja heidän suhteensa oli erityinen.
VastaaPoistaKyllä vanhemmuuden voi kieltää, jos siinä on jotain rankkaa. Ja kieltäväthän toiset sen vain vaikka siksi, että eivät pysty olemaan vanhempia. Ostin tänään uuden Eevan, koska siinä oli Saska Saarikoksen hyvä haastattelu koskien Pentti Saarikoskea, jolla oli lapsia, mutta joka ei tuntenut näitä kohtaan mitään.
Leena: Ihan totta, kirjan voi ajatella juuri näin. Toinen yhtä uskottava ratkaisu, johon huomaan aina palaavani, on se, että äiti on epäluotettava kertoja ja kuvaa suhteen poikaansa kieroutuneesti. Epäluotettavan kertojan kannalta olisikin kiinnostava lukea kirja uudestaan, mutta en halua palata tunnelmiin. Tämän kirjan kohdalla yksi lukukerta riittää.
VastaaPoistaIkävä kyllä, näitä kieltämistapauksia riittää. Mutta kieltämisestä huolimatta side on, sukupolvien ketju on, jälkikasvu on olemassa, vaikkei haluaisikaan. Tämä on kyllä kiinnostavasti esillä kirjassa. Ja se, mitkä olivat todella Eevan tunteet Keviniä kohtaan aivan vauvaiässä. Verkkokalvolleni on piintynyt kuva elokuvasta, jossa äiti seisoo vaunuineen katutyön keskellä, jotta ei kuulisi lapsensa itkua. Huh, kohtaus oli yksi karmivimmista!