NÖF-haaste: Rosa Liksom, Hytti nro 6

"Tyttö mietti, miten hän saattoi rakastaa tuota outoa maata, se nöyrää, anarkistista, tottelevaista, kapinoivaa, mitään piittaamatonta, kekeseliästä, kohtalonuskoista, ylpeää, kaikki tietävää, vihantäyteistä, murheellista, iloista, epätoivoista, tyytyväistä, alistunutta, rakastavaa, sitkeää ja vähään tyytyväistä kansaa." (s. 150)

Rosa Likson: Hytti nro 6

WSOY, 2011

s. 188

Rosa Liksomin Hytti nro 6 on Neuvostiliitto ja sen kansa.

Aluksi:

Rosa Liksomi ei ole kuulunut suosikkikirjailijoihini. Ehkä se johtuu siitä, että Liksomin Yhden yön pysäkki on Dorian Grayn muotokuvan lisäksi ainoa kirja, joka minun on ollut pakko lukea koulussa. (Sanomattakin on selvää, etten kannata pakkoluettamista - kirja löytää lukijansa, kun on oikea aika.) Ensikohtaaminen Liksomin tekstin kanssa akoinaan ei siis sujunut hyvin. En pitänyt silmille iskeytyvästä eritekielestä ja rivoudesta, jota en kokenut lainkaan tarpeelliseksi niiden asioiden ilmaisemiseen, joita niillä päämäärätietoisesti kuvattiin. Siksi tarttuminen tähän kirjaan oli hieman ristiriitaista. Miten kohdata sellaisen kirjoittajan teksti, josta aikaisemmin ei ole pitänyt? Miten ennakkoasenne vaikuttaa lukukokemuseen?

Jatkoaluksi:

Olen kuitenkin huomannut, että joskus on hyvä seikkailla pois mukavuusalueelta, antaa kirjalle ja kirjalilijan tekstille mahdollisuus. On kokeiltava löytääkseen. Mielessäni oli kirkkaana vielä edellinen NÖF-haastekirjani, Mikko Rimmisen Nenäpäivä. Oikeastaan näiden kahden kirjan lukukokemus muistutti toinen toistaan: harasin vastaan, olin pitkään kuilun reunalla lukemisen ja kirjan kesken jäämisen välillä. Lopulta luin loppuun ja koin lukemisen olleen matka. Myös kirjoissa on samaa: haahuillaan paikoillaan, juoni ei ole se keskeisin asia vaan pienessä mittakaavassa tapahtuvassa, liikkuvassa ja pysähtelevässä kerronnassa henkilöt nousevat keskiöön, Liksomilla ehkä Neuvostoliitto yhtenä keskeisen henkilönä miehen ja tytön lisäksi. Se mistä kerrotaan on sivuosassa ja kaikki muu pääosassa. Tämän kun hyväksyy lukijana, on jo voiton puolella.

Aivan kuten Rimmisen kohdalla, jouduin hakemaan erilaista lukutapaa. Kirja ei ollut sellainen, joka menisi ihon alle ja jota suitsuttaisin kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Huomasin tässä kohtaa vertaavani kirjaa Katja Ketun Kätilöön, joka teki minuun alkuvuodesta vaikutuksen. Roisista, rivosta ja karheastakin kielestään huolimatta Kätilön kirja puhutteli tarinansa vuoksi. Ihonalaiseksi meni Kätilön elämä. Tässä kirjassa ei ollut ihoa, jonka alle mennä. Etäältä piti katsella Neuvostoliittoa, tyttöä ja miestä.

Osaltaa etääntymiseen vaikutti varmasti se, että oma tietotaitoni ei oikein yltänyt kirjassa oleviin interteksteihin. Kyllä harmitti. En saanut mitään otetta sinfonioista ja Puskinista (suhuässän merkki kateissa!), puhumattakaan niistä piilotetuista kirjallisista viittauksista, joita kirja vilisee. Hytti nro 6 onkin varmasti oikea aarreaitta kirjallisuustutkijalle. Niin monta kerrosta tarinaan on nivoutuneena. Sen tietää, vaikke kerroksiin käsiksi pääsiskään.

Lyhyesti kirjasta:

En harrasta juurikaan kirjan sisältöön liittyviä referaatteja ja juonikoosteita. Kustantajan sivuilta ja monesta muusta paikasta on saatavissa juonikooste. Sen verran kuitenkin on syytä avata, että junamatkalla ollaa, Moskovasta Siperiaan kolisevat raiteet. Kun en itse ole Neuvostoliitossa tai Venäjällä käynyt, oli kirjan lukeminen myös tutkimusmatka minulle vieraaseen maailmaan. Hieman yllätyksenä itselleni tuli se, että Hytti nro 6 on kuitenkin paljon muuta, tai pitäisikö sanoa kaikkea muuta kuin matkakirja. Se on sielumaisema nuoren tytön kaipuusta ja rakkaudesta, se on menneeseen paluuta nykyhetkessä, pysähtymisen olotila eteenpäin menevässä junassa. Moskova jää taakse, samoin kaupungin tähdet. Hytissä matkakumppainena vaitelias, salaisuutta kantava nainen ja riettaita puhuva venäläismies. Hytin seinissä sipulin, suolakurkun ja votkan eltaantunut haju, mikä toi vahvasti mieleeni Sofi Oksasen Puhdistuksen miehet.

Kun elämä alkoi voittaa...

Kirja alkoi nihkeän alun jälkeen asettua käsiini, ja aloin hahmotella omaa tapaani lukea kirjaa, mikä toisaalta työnsi minua loitommalle ja toisaalta piti otteessaan.  Aloinkin piirtää kirjan päähenkilön, tytön tavoin piirustuslehtiöön vastakohtaisuuksien karttaa. Vastakohdista tuli kartta junamatkalle. Oli etsittävä löytääkseen se, mikä muuten olisi jäänyt.  Tämän kartan avulla kirjan lukemiseen tuli aivan erilainen sävy.

Vastakohtien junamatka:

Aloin piirtää kuvaa vastakohtaisuuksista.

Mies ja nainen, länsi ja itä. Olin kuin uudelle planeetalle laskeutuva turisti. Katselin kaikkea lukijana uteliaasti. Matkakuumetta kirja ei herättänyt, mutta elämyksiä se antoi. Idän ja lännen kohtaamisesta, uinuvasta Neuvostoliitosta ja siitä, mitä oli ollut ennen kommunismia. Kuvaukset kaupunkien ja matkan varren kylistä olivat eloisaa luettavaa. Roisi kielikin väheni  ja aloin tytön silmin tutkia ympäristöä, johon kirjan myötä olin saapunut. Liksom on tiettävästi tehnyt moisen junamatkan itsekin ja ammentanut havannoijan tarkkuudella monta hersyvää yksityiskohtaa. Pääsin lähelle pääsemättä kuitenkaan. Olin jatkuvasti ulkopuolinen tarkkailija, matkalla jonnekin.

Millainen on suomalainen nainen ja venäläinen mies? Stereotypiat saavat kyytiä, miehen puhe vilisee kaikenlaisia kansallisia yleistyksiä ja luulen, että laajemmalla tietämyksellä näistä olisi saanut paljon enemmän irti. Suomalainen nainen, muumio. Venäläinen mies, sipulin ja votkan lemussa, karvojen kapisessa rapsutteleussa, himon kiilu silmissään. Kylien ihmiset, salakapakat. Maksulliset venäjän naiset, jotka miehen suussa rivosti ovat mitä ovat. Nainen sulkee korvansa, vaikenee, mies rouskuttaa junan lailla monologiaan. Halki pimenevän yön, kunnes uni hänet vaientaa.

Liikkeessä - pysähdyksissä, ulkona - sisällä.  Kyllähän me kaikki tiedämme kaipuun. Ensin kaipaa matkalle, jonnekin, minne tahansa, pois. Sitten kaipaa kotiin, tuttuihin paikkoihin, tuttujen ihmisten pariin.  Niin palaavat junamatkan aikan tyttö ja mieskin kotiin toistamiseen, tyttö Moskovaan ja mies Katinkan luokse, ja lapsuuteen.  Muistot, mennyt elämä, ovat vahvasti läsnä nykyhetkessä. Matka Siperian halki on ollut tytön pitkäaikainen haave, joka on aivan toisenlainen todellisuudessa. Todellisuus ja haavemaailma kolisevat junan edetessä.

Junan liikkuessa tuntuu aika pysähtyvän. Pyshtyneisyyden tunne on vahvemmin läsnä kuin liike. Ikkunasta vilistää maisema, joka sekin pysähtyy. Tähdet tuijottavat, pellot makaavat laiskoina. Tahmea räntä luo tunnelmaa, joka ei houkuttele. Kun juna sitten konkreettisesti pysähtyy, alkaa liike. Hypätään auton rattiin, votka valuu miehen suupielistä ja seikkailu alkaa. Tyttö samoaa kaupunkeja, yöpyy hotelleissa, saapuu salakapakoihin. Ovet avautuvat, viina virtaa. Yksin tyttö kulkee kummalliset seudut. Epäuskottavastaksikin koin tämän paikoin, suurpiirteisen hampparoinnin venäläiskylissä yksinään. Hieman yllättäen tyttö myös kaipaa viinankatkuista matkakumppaniaan.

Junasta kiitävä maisema on rajussa vastakohdassa hytissä käytävään dialogiin. Tyttö vaikenee, kieltäytyy kuuntelemasta, mutta ei pääse pakoon miehen irstailevaa monologia. Raju kielen käyttäminen tuo mieleen jälleen Katja Ketun Kätilön. Mutta toisin kuin Ketun kirjassa, Liksom vuodattaa ensimmäisen 35 sivun kuluessa kaikki mahdolliset alapäätyyliset sanonnat ja eritteet, niin että pahaa tekee. Rujoa on, kaunistakin välillä, mutta Ketun kieleen verrattuna kieli on rosoisempaa kautta linjan ja eritteet roiskuavat seinille ja lukijan kasvoille. Adjektiivit tihkuvat kuvaavien verbien sijaan. Mietin jo jossakin vaiheessa, että pistänkö adjektiivilaskurin käyntiin, en pistänyt.  Ehkä tämä oli yksi tekijä, miksi kirjan lukeminen tuntui tahmealta. Kirjaa piti lukea pienissä pätkissä, en jaksanut kirjan lyhyydestä huolimatta lukea tiheätä, tihkuvaa ja nesteissä vellovaa tekstiä kovin paljon kerrallaan. Tärkeältä tuntui lukea jotakin muuta rinnalla. Tässäkin lukukokemus eroaa täysin Ketun Kätilöstä, jota ahmin, ahmin ja ahmin. Halusin tietää, miten henkilöiden käy. Nyt se ei ollut niin keskeistä.

Vihata - rakastaa, inhota - ihailla, haluta - etoa. Nämä kaikki tunteet roiskuvat suolakurkun ja sipulin seasssa hytissä numero 6. Mies vihaa ja rakastaa samaa naista. Haukkuu halvaksi ja samalla puhuu tästä hellittelysanoin. Tytön tunteetkin ailahtelevat. Hän kokee miestä kohtaan inhoa, vihaa ja syvää vastenmielisyyttä, viskaa kengällä ja paiskoo ovia, mutta lammasmaisesti alistuu miehen oikkuihin ja kävelee kuin talutushihnassa votkanhajuisen elostelijan kanssa pitkin Siperian saloja, etsii miehen käsiinsä. Mutta mitä Moskovassa on tapahtunut? Mikä on tytön tarina?

Seksuaalisuus korostuu tietenkin miehen pajatuksessa, mutta yllättäen myös tytön elämässä. Vastakkainasettelua on tässäkin.

Lopuksi:

Kiinnostava tämä kirja oli. Pidin enkä pitänyt, molempia yhtäaikaisesti. Onko se mahdollista? Voiko rakastaa kahta, kysyy tyttökin. Ehkä lukukokemuskin oli kuin Neuvostoliitto, josta en mitään tiedä.  Lukijana olin kiinni tekstissä, en niinkään henkilöissä tai heidän tarinoissaan. Jäin hytin ovelle, en mennyt sisälle, en tullut tutuksi. Kurkistin hyttiin, matkasin etukannesta takakanteen ja jäin juna-asemalla pois. En vaihtanut osoitteita, en kokenut tarpeelliseksi tavata uudestaan. Ja kuitenkin, näen kirjan vahvuudet. Sen, että jollekulle tämä voi olla valtava elämys. Miksi, oi miksi, olen niin laiskasti lukenut venäläistä kirjallisuutta, huusin pimeään yöhön.

Kirjailijan nettiisvuilla on laaja lista kirjaan liittyvistä kritiikeistä ja mediassa olleista haastatteluista.

Kannattaa kurkistaa. En erittele niitä nyt tämän enempää.

Kirjasta blogistaniassa ovat kirjoittaneet kiinnostavasti esimerkiksi Jokke, Hanna ja Zephyr. Kirja on ollut näkyvästi esillä eri medioissa. Siksi nyt vain muutama esimerkki kirjasta kirjoittaneista. Kirjainten virran Hanna tekee kirjasta parhaillaan Gradua, joten hänen blogiaan kannattaa seurailla - luvassa on varmasti paljon lisää analyyttisyyttä tämän kirjan osalta. Hyvästä kirjasta on moneksi!

"Kun purkurituaali oli suoritettu loppuun, rajavirkailija ojensi tytölle Neuvostoliiton puolella takavarikoidun piirroslehtiön huvittuneesti hymähtäen. Vaunujen varjot matelivat laiturilla, oranssina hehkuvien hiekkaisten jäätiköiden päällä, ikkunan ohi kulki yksinäinen jakki, ja taakse jää Neuvostoliitto (...)"  (s. 148)