Opuscolo - kirjasta kirjaan

Kirjaseuranta-sivuilta: kirjaesittelyt, kirja-arviot, kirjojen hintatiedot ja uutiset

2012-02-24T10:02:00.002+02:00

Kylläpäs yllätyin iloisesti tänä aamuna aamukahvia nautiskellessani. Uusi sivusto on nyt syntynyt!
Kirjaseurannasta löytyvät arviot, kritiikit, hintatiedot ja paljon muuta.

Kiinnostavaa on se, että sivujen kautta myös kirjablogit saavat lisänäkyvyyttä. Itse olin vasta alkuvisiitillä sivuilla ja mukava oli huomata, että jokainen bloggaaja voi nimetä tekstejään sivuille, mutta lisätä kiinnostavia muualta löytämiään kirjoituksia sivustolle. Toivottavast laaja-alaisuus näkyisi sivustolla - se kun on kaikkien etu.

Hieno sivu, josta on varmasti paljon iloa meille kaikille!

Innolla mukana tässä uudessa sivustossa, josta muuten löytyy myös divaritoiminta. Sinne siis kirjoja vaihtaman, myymään tai ostamaan. Houkuttelevan halpoja kirjahintoja löytyy myöskin. Mietinkin, että nyt täytyy pistää itselle lieat ja kahleet, etten vallan villiinny kirjaostoksille.

Kirjaesittelyt, kirja-arviot, kirjojen hintatiedot ja uutiset. Kirjaseuranta.fi

Tunnustelua kirjan kansissa

2012-02-23T23:04:00.001+02:00

Sain Anuliinilta suloisen Blogitunnustuksen, Kiitos!

Tunnustuksen saajan on:

-kerrottava linkin kera keneltä tunnustuksen sai

-paljastettava seitsemän faktaa itsestään ja

-laitettava tunnustus eteenpäin. (15 henkeä oli vaadittu, muttamutta...)

Tällä kertaa teen haasteen kirjojen kautta.

En pidä kuppikuntaisuudesta, en kieroilusta enkä kaksinaamaisuudesta. Näistä kaikista saan näppylöitä. Näiden puolesta olen valmis marssimaan eduskunnan rappusille ja puhumaan silloinkin, kun vaikenemisen peitto laskeutuu kaiken inhottavan ylle.

Lumi ja talvi saavat kirmailemaan hangilla.
Lasken, hiihdän, liidän ja kiidän. Tarvon hangissa, leijun hiutaleiden tahdissa.
Lumienkeleitä...

Ihmiset, jotka uskaltavat olla oma itsensä.
Joilla on rohkeutta seisoa sanojensa takana ja jotka sanovat mielipiteensä.
Ystävät, jotka ovat silloin ja siinä.
Kun jokaiselle on tilaa tulla ja mennä, olla sellainen kuin on.

Ilman naurua en olisi minä.
Ilman naurua en olisi.
Ilman naurua
Ilman.
Huumorila läpi harmaan kiven.
Antaa naurun tulla vapaasti sellaisen kuin nauru on.

Meri minussa ja minä meressä.
ajatus joka saa kellua laineilla kiireettömästi
kaikki se lokkien lento ja kirkuna
kaikki ne sileiksi hioutuneet kivet

Jokainen KIRJA, joka saa ihon kananlihalle, tunteita aikaiseksi tai liikuttumaan
Kaikki se voima, mikä kansien sisällä on ja joka vasta lukijassa alkaa elää.
Jotta koskaan, koskaan,
en muuttuisi harmaaksi herraksi.

Lähetän haasteen upeilla, kannustaville ja sydämellään näkeville bloggaajille:

Helmi Maaria Pisaralle
Leena Lumille
Paulalle
Mirkalle
Linnealle
Jaanalle
Booksylle
Anna Elinalle
Marialle
Ahmulle
Saralle

--- ja kaikille, jotka itsensä tunnistivat. Sillä nyt on yö ja silmäni lurpsuvat ja lista voisi jatkua vielä pitkälle yöhön. Siis tarttukaa ja toteuttakaa omalla tavallanne.

Ihanaa viikonloppua teille kaikille siellä jossakin!

You are beautiful!

Uusi ranskalainen tuttavuus - Delphine de Vigan: No ja minä

2012-02-22T08:00:00.000+02:00

Delphine de Vigan: No ja minä

Alkukielinen teos: No et moi (2007)

Suom. Kira Poutanen

WSOY 2012

233 s.

Tällä kertaa tartuin itselleni täysin tuntemattomaan,vielä blogistaniassa näkymättömään kirjaan ja kirjailijaan, jolta on käännetty vastikään ensimmäinen kirja suomeksi. Kysymyksessä on ranskalainen kirjailija, joka on noteerattu kotimaassaan palkinnoilla, mutta josta kuulin aivan hiljattain ensimmäisen kerran. Vigan sai muun muassa Fnac-palkinnon vuonna 2011 ja vuoden 2008 Prix des Libraires -palkinnon sekä oli arvostetun Goncourt-palkinnon ehdokkaana. Kiinnostuneena tartuin juuri suomeksi tulleeseen kirjaan No ja minä.

No ja minä on kirjailijan neljäs teos, joka vie lukijansa nuorten aikuisten, yläkoululaisten maailmaan. Lou Bertignac on 13-vuotias koulussaan hikariksi leimautunut älykäs tyttö, joka pelkää esitelmien pitämistä. Hieman sattumalta hän tulee valinneeksi esitelmäaiheekseen kodittomat. Hän on törmännyt 18-vuotiaaseen No-nimiseen tyttöön, joka asuu kadulla. Esitelmän tekemisen myötä No ja Lou tutustuvat ja Loussa herää halu auttaa. Silmät avautuvat huomaamaan, miten paljon kodittomia Pariisin, tai minkä tahansa suurkaupungin kaduilla on.

" "Kaupungin sisällä on näkymätön kupunki. Nainen joka nukkuu joka yö samassa paikassa makuupussin ja kassiensa kanssa. Jalkakäytävällä. Miehet siltojen alla, juna-asemilla, ihmiset jotka makaavat pahvilaatikoiden päällä tai sykkyrässä penkillä. Yhtäkkiä aloin nähdä heidät. Kadulla, metrossa. En vain niitä, jotka kerjäävät.
Vaan myös ne jotka piiloutuvat. (...) Ja sitten alan laskea. Heitä on tuhansia. He ovat oire sairaasta maailmastamme. Asiat ovat niinkuin ovat. Minä uskon, että on pidettävä silmät auki. Se on hyvä tapa aloittaa." " (s. 64)

No ja minä kuvaa aikuisen ja lasten välisiä suhteita perheessä ja koulumaailmassa. Sitä, miten aikuiset näkevät asioiden pinnan tai kulkevat ohi silloin kuin pitäisi pysähtyä. Loun perhettä varjostaa suru, mikä näkyy perheen yhdessäolossa ja Loussa. Äiti on käpertynyt itseensä ja isä yrittää sukkuloida, perheen ja maailman sekä äidin ja tyttären välimaastossa. Ihmissuhteet ovat solmussa ja Loun on vaikea luottaa kehenkään. Miksi joku ylipäätään voisi pitää sellaisesta tytöstä kuin Lou?

Kirja toi elävästi mieleeni yhden suosikkikirjoistani, Michael Enden Momon, johon viitataan myös erään kadulla elävän henkilön kautta. Enden Momokin asuu kadulla, on suttuinen, likainen ja kaikin puolin hylkiö ja kuitenkin hän on se, joka kykenee näkemään asioiden laidan. No ei ole Momon kaltainen aktiivinen tyyppi, joka muuttaa maailmaa, mutta Lou on. Loulla on unelmia ja haaveita, mutta aina maailma ei ota haaveita vastaan vaan elämässä kaikki asiat eivät ole ihmisten käsissä.

"Ja silti eilen seisoin siinä Non kanssa ja olin varma, että meidän ympärillemme olisi voinut piirtää ympyrän, ympyrän, jonka ulkopuolella minä en ollut, ympyrän, jonka sisällä me molemmat olimme ja joka suojeli meitä maailmalta muutaman minuutin ajan." (s.17)

Joiltakin osin tuntui, että päähenkilön tulisi olla No eikä Lou. No on se, jota lukija kiinnostuneena seuraa, se jonka elämä on raiteiltaan. No nimenäkin on sellainen, että se ottaa kantaa. No eli ei. Miksi ei? Mitä vastaan ei? Mitä ei?

Tunnelmaltaan ja tulevaisuuden näkymiltään kirja maalaa nykyisyyttä tummin sävyin, se kritisoi aikuisten elämäntapaa ja sitä, miten sokeita aikuiset ovat kiirehtiessään ja elämäänsä käpertyessään. Jälleen havaitsen yhtäläisyyttä Momoon. Aikuisten ja nuorten väliseen maailmaan viitataan kirjassa myös sitaatilla, joka on toisesta klassikosta, Pikku prinssistä. Kesyttämisen ja omistamisen teemat nousevat esille myös No ja minä -kirjassa.

Kirja käsittelee nuoren kannalta keskeisiä teemoja, kuten erilaisuutta, yksinäisyyttä ja hylätyksi tulemisen tunnetta. Se on kirja identiteetin etsinnästä ja kasvamista, siitä ettei elämä ole reilu ja tasapuolinen. Luulisin, että monessa nuoressa lukijassa kirja voi herättää paljonkin ajatuksia ja keskustelun tarvetta. Aikuiselle lukijalle kirja on mukava välipala, joka soveltui hyvin tiiliskiven jälkeiseksi kirjaksi nopealukuisuutensa puolesta. Kodittomuudesta olisin lukenut laajemminkin. Olisi ollut kiinnostavaa tietää lisää, lukea lisää kuvausta Non elämästä.

Alunperin No ja minä on tarkoitettu ilmeisesti aikuiromaaniksi, mutta päähenkilö ja kirjoitustapa saavat kyllä lukijan kokemaan kirjan nuorille suunnatuksi. Asioita katsotaan Loun silmin, ja toisinaan tuntuu siltä, että päähenkilön tulisi olla vanhempi kuin kolmetoista. Monin paikoin huomasin kyseenalaistavani juoniratkaisuja, sillä esimerkiksi Non ja Loun ystävyys ja ikäero, mikäli näiden ikäero olisi viisi vuotta, on aika suuri. Juoniratkaisujen epäuskottavuudesta huolimatta No ja minä on sopiva välipalakirja, jonka ahmaisee päivässä. Kirja on kirjoitettu helppolukuisesti ja sujuvasti. Suomennoksessa on muutamin paikoin pulmana aikamuoto-ja rytmiongelmat. Vaikea on kuitenkin sanoa, onko kysymyksessä käännöksessä oleva ilmiö vai alkukielisen teoksen kieli.

Kirjasta ja kirjailijasta löytyy aika vähän tietoa muulla kielellä kuin ranskaksi. Harmikseni ranskan kieli ei minulla taitu. Löysin kuitenkin mukavan haastattelun englannin kielellä, joka ehkä antaa lisää käsitystä kirjasta ja myös sen kirjoittajasta:

"Aloin ajatella adverbejä ja konnektiiveja ja konjuktioita, jotka kuvaavat hetkeä ajassa (yhtäkkiä, yllätäen), eroavuutta (siitä huolimatta, sen sijaan, sitä vastoin) tai vastakohtaisuutta (vaikka, joskin, jos, kohta) (...) (s. 165)

Ajattelin, että kielioppi on valmistautunut kaikkeen: pettymyksiin, epäonnistumisiin ja kaikenlaiseen paskamaisuuteen."

Kummallisia kuvajuttuja bloggerissa - Onko havaintoa teillä muilla?

2012-02-21T21:06:00.000+02:00

Kahtena viime päivinä on kuville tapahtunut kummallisia blogissa.

Nyt kyselenkin, onko samaa teillä muilla?

Muutamissa postauksissa kuvat ovat muuttuneet mustiksi huutomerkeiksi. Nyt mietin, mistä mahtaa olla kysymys. Onko kellään tietotaitoa tai osaamista? Olen ymmyrkäisenä ja ihmeissäni.

Seuraavanlainen osoite on ilmaantunut wzey.com - alkuinen osoite.

Lasten linnoitus: Hurraa Helsinki!

2012-02-20T11:04:00.002+02:00

On Helsingin juhlavuosi.

Lasten linnoituksessa esittelyssä ovatkin tällä kertaa Helsinki aiheiset kirjat. Tällä viikolla pääkaupunkiseutu viettää talvilomaa, mutta ehkä tulevina viikkoin moni perhe matkaa myös Helsnkiin. Tässäpäs kiirjoja, joiden kanssa voisi seikkailla kaupungin kaduilla, uppoututa kuvitteelliseen Helsinkiin tai saada tietoa pääkaupungistamme.

Aivan tuliterä kirja on Karo Hämäläisen kirjoittama ja Salla Savolaisen upeasti kuvittama Hurraa Helsinki: ikioma kaupunki!

Karo Hämäläinen & Salla Savolainen

Hurraa Helsinki! Ikioma kaupunki

Tammi 2012

Kirja ei suinkaan ole vain lapsille suunnattu vaan tarjoaa kaikenikäisille lukijoille tietoa ja kiinnostavaa katseltavaa. Ensinnäkin kuvituksen kollaasimaisuus muodostaa aivan oman maailmansa. Kuvissa on käytetty printtejä, valokuvia, leikattua ja liimattua sekä piirrettyä kuvaa sekoiteltuna monipuolisesti ja rohkeasti. Monet klassikkotuotteet löytyvät pelkästään kuvista. Ensimmäisellä lukukerralla moni asia menee varmasti ohitse, sillä niin paljon kaikenlaista katseltavaa kuvat sisältävät.

Pidin siitä, miten Helsinkiä esitellään kirjassa. Kuvituksen ja tekstin huumori kohtaavat hienosti esimerkiksi Makkarataloa kuvattaessa. Moni rakennus saa pienen lukijan tunnistamaan kulkiessa kirjasta tuttuja paikkoja.

Sen lisäksi, että kirja kuvaa pääkaupunkiamme Helsinkiä, poraudutaan suomalaiseen designiin. Aivan mahtavaa, että myös lapsille tuodaan esille muotoilun saloja. Lapset kun osaavat usein katsoa esineitä aivan eri perpsketiivistä kuin me aikuiset. Uskon, että monessa päiväkodissa ja koulussa käydäänkin kiinnostavia keskusteluita siitä, mikä on kaunista ja millainen voisi olla hieno naulakko tai sopiva tuoli. Lapsilla on sanansa sanottavana myös tällaisissa asioissa. Kirja ei ilahduttavasti lainkaan vähättele lapsilukijaa, päinvastoin. Ihan reilusti kerrotaan suunnittelijoista ja heidän töistään sekä historiasta. Pienissä leivospaloissa, leikin varjolla.

Kirjan lopussa on vielä helmenä designpeli, jossa voi joutua muutamaksi heittovuoroksi istumaan Pallotuoliin. Hauska idea, että kirja on samalla vuorovaikutuksen kanava, yhteisen olemisen muoto - ei vain luettava ja katseltava esine.

Tämä kirja on itsessään design!

Muuta Helsinki-aiheista kirjallisuutta:

Aino Havukainen & Sami Toivonen. Tatu ja Patu Helsingissä (kirjasta on tulossa uusi, kartan sisältävä painos.)

Luther, Annika. Kodittomien kaupunki .

Tekijä Tervomaa, Raija. Mesikämmen muurahaispesällä ja muita patsastarinoita

Garam, Sami. Daijulastooreja : Hölmöläissatuja stadiksi

Tekijä Niemelä, Minni. Lasten Helsinki : Snadien stadi : retkiopas lapsiperheille

Tekijä Sirén-Kaplas, Johanna. Oma Helsinki-loma

Jäppinen, Jere. Eläimiä Helsingissä : Mammutista marsuun

Tunnetko? lasten Ateneum. Marjatta Levanto & Julia Vuori

Merelle, hoi! -haasteen aloitus ja lauantain laulut, viikko 24

2012-02-18T11:33:00.023+02:00

Meri on minun elementtini. Vesi kaikessa muodossaan, solisevana poreilevana, seesteisenä pintana ja tyrskyaaltoina. En väsy sitä katsomaan, en kuulemaan. Meri on hyvä kuuntelija. Se aistii sisällä olevan kohinan tai tyynen. Siksi tämän viikon kuvahaaste on omani.

Olen miettinyt niitä kirjoja, joissa olen päässyt merelle, tyrskyrannoille. Sinne, missä maistuu suola ja sileäksi hioutunut kivi kohtaa jalkapohjan. Merta on vaikea kuvata. Vielä vaikeampi siitä on kirjoittaa olematta klisheinen, kulunut. On vaikeaa tavoittaa meren olemus sanoilla. Aivan kuin mikään sana ei kuvaisi aivan täsmälleen sitä tunnetta, kun tuuli tuntuu kasvoilla ja meri avautuu eteen. On haukottava henkeä, pysähdyttävä siihen paikkaan ja oltava siinä.

Tämä postausaihe on muhinut pitkään. Siksi ilahduinkin, kun kuulin, että meneillään on myös merikirjojen haaste. Osallistun, ilman muuta!

Ainon Sheferijm-blogista lähtöisin olevassa haasteessa on tarkoituksena lukea merikirjoja:

"Lue nyt alkavan vuoden 2012 aikana Merin-päivään (3. joulukuuta) mennessä ainakin yksi kirja tai novelli (myös sadut hyväksytään), joka sijoittuu merellisiin maisemiin, Tarkemmin sanottuna meren tulee olla kirjassa hyvin vahvasti läsnä. Ei siis riitä, että tarinassa mainitaan meri, vaan merellä pitää olla osansa tarinassa.

Meren ei myöskään tarvitse olla mikään meidän maailman seitsemästä merestä, vaan se voi olla myös mielikuvitusmeri. Kirja/novelli voi olla mikä tahansa opus, kunhan kirjan keskiössä on meri. Aikuisten viihderomaani, lasten- tai nuorten romaani, tietokirja, seikkailua, jännitystä, vanhaa, uutta, ei väliä, kunhan merten laineet lyövät tyyninä tai myrskyisinä."

Ainon blogissa on esimerkkilista, mutta listan voi laatia aivan itse. Pidän näistä haasteista, joissa on riittävästi vapautta seilaamiseen ja merihaasteeseen tämä sopii eritoten. Päätinkin koota merikirjojen listan.

Näitä voin suositella merten ystäville:

Olli Jalonen. 14 solmua Greenwichiin.
Tove Jansson. Muumipappa ja meri.
Virginia Woolf. Majakka.
Anna Kaarina Hakkarainen. Verkko.
Fletcher. Meriharakat.
Ernest Hemingway. Vanhus ja meri.
Jeanette Winterson. Majakanvartija.

Nämä puolestaan kiinnostaisivat enkä ole vielä lukenut:

Blomqvist Anni: Myrskyluodon Maija -kirjat
Jules Verne: Kapteeni Nemo tai Armoton meri tai Maailman ympäri 80 päivässä tai Sukelluslaivalla maapallon ympäri .
Kyllikki Villa: Vanhan rouvan lokikirja tai Merilapsuus
Golding, William: Kärpästen herra
Martel, Yann: Piin elämä
Proulx, E. Annie: Laivauutisia
Defoe, Daniel: Robinson Crusoe
Melville, Herman: Moby Dick
Stevenson, R. L.: Aarresaari

Lastenkirjallisuutta merimaisemissa:

Dieckamann, Maijaliisa: Merirosvo Svarttis Etelämerellä
Kaaberbol, Lene: Taistelu syvyyksissä
Moers, Walter: Kapteeni Sinikarhun 13 ½ elämää
Stine, R. L.: Syvällä vaanii vaara
Riikkilä, Väinö: Pertsa ja Kilu merellä

Katso tarkemmat listani täältä.

Mitä muuta? Mikä kirja on sinun meirkirjasi? Se, johon palaat?

Jota selailet päästäksesi meren äärelle silloinkin, kun jää peittää aaltoilevan veden?

Sitten musiikkihaasteeseen, jossa tällä viikolla olisi pitänyt valita hautajaislaulu. Koska en koe aiheena tätä oikein omakseni, jätän tällä viikolla musiikkihaasteen väliin. Yrityksista huolimatta en löytänyt sellaista kappaletta, jonka olisin halunnut tähän linkittään.

Lumisen valkeaa lauantaita!

Jonathan Franzen. Vapaus - Amerikkalainen unelma

2012-02-15T22:09:00.001+02:00

Jonathan Franzen: Vapaus

Alkukielinen teos: Freedom (2010)

Suom. Raimo Salminen

Siltala 2011

634 s.

Olen lukenut tiiliskiven. Olen lukenut kirjaa hitaasti ja pätkissä. Kirja imaisi minut mukaansa vasta ensimmäisen kolmanneksen jälkeen. Tällä kertaa lukijana en ollut tunteikkaasti kirjan tapahtumissa sisällä. Olin ulkopuolinen observoija, jonka älynystyröitä suloisesti kutkuteltiin. Vapauden lukeminen oli minulle palapelin kokoamista.

Jonathan Fanzenin Vapautta on useissa kirjoituksissa verrattu Lionel Shriverin Jonnekin pois -kirjaan. Lukukokemuksena kirjat ovat kuin yö ja päivä. Kun Shriver imaisi minut sisään ihmisten sielunmaisemiin, syviin vesiin, vaikeisiin tunteisiin, jätti Franzen minut jollakin tavalla etäiseksi. Olin kuin kadulla kävelevä ohikulkija, joka ikkunoista katselee ihmisten elämää suuressa talossa. Shriverin ja Franzenin kirjoissa on myös yhtäläläisyyksiä. Ne kuvaavat amerikkalaista yhteikuntaa pariskuntien ja yksilöiden kautta ja ottavat vahvasti kantaa poliittisesti. Siinä missä Shriver porautuu syvälle yksilöön, maalaa Franzen henkilöistään sukupolvifreskoa suurin siveltimen vedoin. Kummassakin kirjassa valittu tapa toimii. On kuin Franzen katselisi itsekin kirjansa henkilöitä etäältä, hiljalleen hahmotellen ja asiallisesti todeten. Esseisti työssään kuvaa ehkä parhaiten kerrontatapaa, joka aluksi vieraannutti. Lauseet ovat pitkiä. Kielellisestikin kirja vaati aivan toisenlaista otetta kuin Shriverin. Lukeminen edellytti riittävän pitkiä aikoja lukea ja antaa lauseiden viedä.

Jos lukeminen vei aikansa, on aikaa kulunut myös kirjan tekemiseen, joka tuli valmiiksi yhdeksässä vuodessa. YHDEKSÄN VUOTTA!!! Kuka on sanonut, että kirjoittaminen on lasten leikkiä?

Kirjaa on kutsuttu tässä ajassa vanhanaikaiseksi eepostyyppiseksi keskiluokan tarinaksi, lukuromaaniksi ja sitä on verrattu Sotaan ja rauhaan. Suuria sanoja, mutta omalla tavallaan suuri ja kunnianhimoinen on kirjakin. Kooltaan tiiliskivi, mutta sisällöltään mielestäni tavallista lukuromaania vaativampi. Ei siksi, että se kielellisesti koukeroisi ja eksyttäisi rakenteisiinsa, mutta sisällöllisesti ja interteksteiltään kirja on labyrintti. Poliittiset kommentit saivat ainakin minun uteliaisuuteni kihisemään jopa siinä määrin, että rantauduin lukuisille Yhdysvaltojen sivustoille selvittelemään, millaisen vastaanoton Oprahin suututtanut kirjailija on kotimaassaan saanut. Vapaus on vahva kannanotto ympäristöasioiden lisäksi myös yhteiskuntakritiikkinsä ja jopa puoluepoliittisten kannanottojensa vuoksi. Varsinkin puolueisiin ja poliittisiin heittoihin liittyen vallitsee mielenkiintoinen hiljaiselo haastattelujen osalta. Miksi, minä ihmettelin.

"Minä minä minä, osta osta osta, biletä biletä biletä. Nökötä omassa pikku maailmassasi ja nauti silmät kiinni. Minä olen yrittänyt sanoa, että olemme jo täydellisiä rebublikaanisia roolimalleja." (Vapaus s.233)

Mistä kirja kertoo?

Mielestäni tähän kysymykseen vastaukseksi sopii paremmin kuin hyvin erään haastattelijan tekemä lista:

"It’s difficult to pin down what Freedom isn’t about. It’s about overpopulation, global warming, family, marriage, children, technology, pop music, coal-mining, birds, depression, and sex. Most of all, it seems like it’s about being a good person, or trying to be. It’s about freedom, but it suggests that with too many options, you can get into trouble: Do you just be a good father and husband, or do you try to save the planet, or both, or does any of it even matter? In that way, it’s also about selfishness and selflessness. At one point, Walter simply ponders the question “How to live?” You write, “He didn’t know what to do, he didn’t know how to live.” And then there’s just this notion of whether freedom exists at all when we’re all so tied up in family and obligation. Even the United States of America, the freest country in the world, has that word “united,” and we’re all tangled up in it. This monologue has gone on far too long. Sorry." (Franzen)

http://www.avclub.com/articles/jonathan-franzen,44716/

Kirja on tarina Pattyn ja Walterin elämstä. Lyheysti näin. Siitä, miten on tultu nykyhetkeen, asetuttu aidan taakse mukavasti asumaan, jotta huomataan, ettei se mennytkään niin kuin piti. Kirja on keskiluokan äänitorvi. Kolmoisdraamojen näyttämö. Se on perheiden ja sukupolvien vastarintatehdas. Walter päättää menestyä ja aloittaa luonnonsuojelukampanjan. Patty päättää menestyä ja omistautuu vaimoksi ja äidiksi. Ritchard päättää menestyä ja tulla kuuluisaksi muusikoksi ja elää levytuloillaan. Jessica päättää menestyä. Joey päättää menestyä ja tulla rikkaaksi, muuttua rebublikaaniksi ja saada helppoa rahaa. Vain Connie ei päätä menestyä. Connie vain on, Joeyn vaimo.

Mikä ihmeen vapaus?

Tällä kertaa myös kirjoittaminen kirjasta lähti liikkeelle aivan toisesta suunnasta. Tärkeäksi nousi muutaman käsitteen, kirjassa kutoutuneiden lankojen selvitteleminen. Aloin kerätä tietoa, koota palasista kokonaisuutta. Kirjoitin muutamia lauseita muistiin. ´VAPAUS´ kutkutteli nystyröitäni kirjan lukemisen aikana niin, etten voinut vastustaa tiedonhaluista, uteliasta mieltäni.

"Eikö se juuri ole vapauden idea? Että on oikeus ajatella siten, kun haluaa?" (s. 306)
Kiinnostavaa oli huomata, miten kautta linjan Franzen on kieltäytynyt selittelemään kirjansa nimeä:

"I kind of made a personal vow going into the publication of this book that I would not talk about the concept of freedom. It’s all over the book, and I don’t want to do the work of interpretation for the reader. Partly because I’m not sure my interpretation necessarily has any special validity, beyond the fact that I know the book very well. I don’t actually think the author should be the last word on what the book means, or what some aspect of the book means. I’m not omniscient. But certainly, we live in a commercial culture that celebrates freedom of choice, that fetishizes freedom of the markets, and these are all… [Pauses, sighs.] These are developments that are not without their emotional and psychic consequences for the individuals in the society living in that system. That was all in my mind as I was working on the book." (Franzen)

http://www.avclub.com/articles/jonathan-franzen,44716/

Ja minä kun toivoin, että olisin edes puolikkaan lauseen verran saanut syväanalyysiä siitä, mikä se Vapaus on. Vaistomaisesti aloin merkitä vapauskohtia lukiessa ylös. En vain voinut itselleni mitään. Jos et halua pureskella Vapautta kanssani, älä lue tästä eteen päin.

Muistutan nyt niitä, jotka omia kirjoitustöitään varten surffailevat internetin aalloilla, että toisen tekstiä voit lainata vain viittaamalla tekstiin ja merkitsemällä lähdetiedon. (Tämä siis tiedoksi kaikille niille innokkaille kirjallisuudenopiskelijoille lukioissa ja yliopistoissa (?), jotka googlettelevat esimerkiksi Pianonsoittajaa nyt uutterasti sivuiltani...voi sitä tiedon hakua nykyaikana!)

Vapaus on kirjan aihe, mutta samalla se on punainen lanka, jonka kanssa jokainen kirjan henkilö joutuu kasvokkain, joka näyttäytyy ihmissuhteissa, suhteessa valtioon, isänmaahan ja rakkauteen.

"Amerikka oli Einarille epäruotsalaisen vapauden maa, jossa oli paljon tilaa ja jossa isänsä poika saattoi yhä kuvitella olevansa jotain erityistä. Muttam ikään ei häiritse erityisyyden tunnetta yhtä pahasti kuin toiset ihmiset, jotka tuntevat olevansa aivan samalla tavoin erityisiä. " (Vapaus s. 503)

Pakostikin ajatukseni harhailivat vapauden ihanteeseen, johon Amerikan historia, kulttuuri ja ajatusmaailma perustuu. Vapautta puolustetaan henkeen ja vereen, mutta minulle on aina ollut aikalailla höttentöttöä se, mitä tuolla suurella vapaudella oikein tarkoitetaan. Tätä romaanikin tuntuu paikoin kysyvän.

"Amerikan kansakunta perustettiin aatteen varaan. Itsenäisyysjulistus (4.7.1776 ) oli juhlallinen asiakirja, joka esitti valistuksen teorian hallitusmuodosta ja vetosi kansan tahtoon, tasa-arvoisuuteen ja jokaisen ihmisen luovuttamattomiin oikeuksiin – elämään, vapauteen ja onnen tavoitteluun. (...) Yhdysvaltain syntyyn liittyvä liberalismin ja demokratian periaate on määrännyt myös käsityksen amerikkalaisten tehtävästä maailmanhistoriassa ja velvollisuuksista ihmiskuntaa kohtaan."

(Aira Kemiläinen. Amerikan nationalismi ja vapauden aate. Nettisivulla: http://www.tieteessatapahtuu.fi/036/Kemilainen.pdf.)

Vapauden kahleita
Kiinnostavaa on se, miten pariskunnat ovat kiinni toisissaan nippusiteiden lailla. Riippuvat, roikkuvat eivätkä kykene päästämään irti. Patty ja Walter. Connie ja Joey. Yhteen ajautuneita, ja sitten kiinni jämähtäneitä. Eikä yhtään auta, vaikka osapuoli vaihtuisi, yhtä kiinni henkilöt toisiinsa loksatelevat.

"Family’s the one thing you can’t change, right? You can cover yourself with tattoos. You can get a grapefruit-sized ring going through your earlobe. You can change your name. You can move to a different continent. But you cannot change who your parents were, and who your siblings are, and who your children are. So even in an intensely mediated world, in a world that offers at least the illusion of radical self-invention and radical freedom of choice, I as a novelist am drawn to the things you can’t get away from." (Franzen)

(http://www.avclub.com/articles/jonathan-franzen,44716/.)

Perhe on kiinni toisissaan, eroon ei pääse, vaikka mieli tekisi. Hyvässä ja pahassa. Perhettä ja sukuaan ei ihminen voi valita. Mutta ihminen on vapaa kuin taivaan lintu lentelemään ihmisuhteissaan niihin, jotka eniten hyödyttävät. Avioliitot romuttuvat, mutta perheet säilyvät ja ovat olemassa kaikesta huolimatta.

Edellistä sukupolvea kantaa mukanaan. Sen Franzen tuo esiin erityisen vahvasti. Joey kapinoi isänsä liberaaleja ajatuksia vastaan ja tämän suureksi järkytykseksi hyppää rebublikaanien ja oikeistolaisen piireihin, rahan ahneeseen maailmaan. Tämä kahtiajakautuminen poliittisesti leimaa kirjaa monin paikoin ja mietinkin, miten paljon tulevilla vaaleilla on merkitystä. Parhaillaanhan Yhdysvalloissa on käsittääkseni melkoinen kähinä rebublikaanien edustajasta. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä kesksutelua nimen omaan kirjan poliittisesta sisällöstä. Etsinnöistäni huolimatta en sellaista suoraan löytänyt. Vinkatkaa, jos teillä on tullut vastaan jotakin tähän liittyen.

Vapautta ja vastuuta

"Et niin, sillä kun sanon, että haluan sinun olevan vapaa ja vailla rasitteita, tarkoitan mitä sanona. En halunnut, että alat murehtia minun takiani." (Vapaus s. 450)

Samalla kun kirjan henkilöt hamuavat vapautta, unohtuu kolikon toisella puolella killuva vastuu. Pyrkyryys ja onnen tavoittelu menevät kaiken edelle. Toisaalta vastapainoksi ovatkin olemassa kerttulimetsien suojelu, lintujen hyvinvointi ja vahva ympäristöagenda, joka jossakin vaiheessa kirjaa alkoi tuntua pamflettimaiselta, eikä sopinut oikein henkilöiden suuhun. Vastuuta penätään yrityksiltä, jotka ympäristöä saastuttavat, sormea heristetään rebublikaaneille, ekonomisen autuuden tavoittelijoille sekä Irakin sodan ja terrorismin vastaisen sodan tukijoille.

"Walterista tuntui, että maa joka hengitystään pidätellen seurasi American Idolin tarjoamaa vedätystä samaan aikaan kun maailma roihusi, ansaitsi toden totta sitä odottavan painajaismaisen tulevaisuuden." (Vapaus s. 358)

Tässä mielessä Vapaus on tämän ajan kuva: kuva jatkuvan kasvun hekumassa kasvaneista, jotka tallovat jalkoihinsa kaiken, myös itsensä.

Vapaus - onnellisuus:

Tämä on ehkä kirjan kiinnostavin vapausajatelma. Shriverillahan näkyy sama ajatus Jonnekin pois -kirjassa. Vapaus on taloudellista ja tuottaa ihmiselle onnea. Mutta samalla länsimaissa ihmiset kärsivät eniten maailmassa masennuksesta, ahdistuksesta ja mielenterveysongelmista. Kirjan naisia riivaakin masennus, Patty napsii pillereitään ja Connie viiltelee itseään. Kenellä loppujen lopuksi menee hyvin?

"The one other thing I would say on the subject would be to quote Sheryl Crow: “If it makes you happy, then why the hell are you so sad?” It seems to me that there are all these fairly well-off people who are enjoying all of their freedom and are telling other countries that have less of that brand of freedom what’s wrong with them. They don’t seem very happy. They seem pretty pissed-off. What’s that about? I have some notions. And that was in the mix of this book too." (Franzen)
http://www.avclub.com/articles/jonathan-franzen,44716/

Vapaus on jatkuvan onnen tunteen etsintää, mielihyväkeskuksen aktivointia:

"Meistä on tärkeää, että me tuotamme itsellemme jollain järjettömällä tavalla hyvää oloa viiden minuutin välein. Meistä on tärkeää meidän henkisten oikeuksiemme armoton turvaaminen ja riistäminen. Meistä on tärkeää saada kymmenvuotiaat vakuuttumaan, että heidän on kulutettava kaksiktmmentäviisi dollaria iPodin cooliin pikku silikonikoteloon, jonka valmistus maksaa Applen tyt-rfirmalle kolmekymmentäyhdeksän senttiä." (Vapaus s. 233)

Vapaana on yhtä kuin hukassa. Itseltään toisilta ja maailmalta. Hukassa, kadoksissa, irtautuneena tilaan, jota ei ole. Vankina vapaudessa, vapaana vankilassa, joka on elämä.

Lopuksi:

En minä villiintynyt tästä, en syttynyt tai kohonnut siivilleni. Kiinnostuin sisällöstä ja ajatuksista, joita kirja herätti. Luin hyvän kirjan. En enempää enkä vähempää. En usko, että kirja jää muistiini vahvana kokemuksena tai että kaivaisin kirjan uudelleen lukuun. Voisin suositella Vapautta sellaiselle, jota amerikkalainen elämä kiinnostaa, joka jaksaa lukea tiiliskiviä ja joka nauttii ajattelusta. Paikoin kirja oli pitkän tuntuinen ja olisi kaivannut mielestäni tiivistämistä. Siitä huolimatta ja juuri siksi kiinnostuin myös palkitusta Muutoksia-kirjasta, joka käsittelee ilmeisesti vielä sykähdyttävämmin tässäkin kirjassa olevia teemoja.

Ailahteleva on ollut lukekokemukseni. Ja sittenkin, on minulla tunne, että paljon jäi huomaamatta. Että olen lukenut TÄRKEÄN kirjan. Sellaisen, joka kertoo myös meistä ja meidän ajastamme jotakin hyvin merkittävää. Sellaista, jonka kanssa olisi hyvä asettua peilin eteen. Katsoa ja kuulla, mitä sillä on sanottavanaan, mutta ennen kaikkea lakata hymistelemästä ja alkaa toimia sen sijaan.

Sokeriksi pohjalle:
Katsokaa tämä! Kiinnostavaa, miten kirjailija kertoo esimerkiksi faktan ja fiktion erosta krjallisuudessa ja kokemusten omistamisesta. Todella hyvä viedo kirjasta ja kirjailijan ajatuksista:

Kurkista myös tärkeä Times´n haastattelu: the first time in 10 years that a living American novelist has been on the cover since Stephen King, in 2000. (http://artsbeat.blogs.nytimes.com/2010/08/11/jonathan-franzen-on-the-cover-of-time-magazine/.)

Kirjallinen kahvila: Kakkukestit - Ystävyyttä kirjoissa ja kansissa?

2012-02-14T08:00:00.002+02:00

Ystävyys on kuin...

...mukulakivikatu. Lukuisia yhteisiä askeleita, joita on mahdotonta laskea ja kuvata. Hioutunutta olemista riittävän lähellä ja kuitenkin sen verran irti, että on hyvä hengitellä. Yhteistä tallailua erilaisilla jalkineilla mitä kummallisemmissa paikoissa. Huolella rakennettu, tyylikäs juttu. Rakas ja toisinaan hieman epäkäytännöllinenkin.

...salmiakki. Suolaista ja makeaa. Yhtä luotettava: auttaa aina hädässä, voi nostattaa verenpainetta, mutta suurimmaksi osaksi saa maistelemaan asioita mietteliäästi, huomaamaan itsessä uutta

....hyvä kahvi. Sen äärellä sitä vain viihtyy, viihtyy, viihtyy. Eikä enää ole kiire minnekään.

Siis ihanaa ystävänpäivää kaikille, erityishalaus rakkaille kirjaystävilleni!

Katan tänään teille, lukijoilleni ystävänpäiväkattauksen. Pöytään on katettu muutamia ystävyyttä käsitteleviä kirjoja. Osassa ystävyys on kipeääkin, muutosta ja kasvamista eri suuntiin. Nauttikaahan!

Muriel Barbery. Siilin Eleganssi. Tästä nokkelasta, hauskasta kirjasta pidin valtavasti. Se on juuri sellainen ranskalainen, ystävyyttä kuvaava kirja, jonka parissa viihtyy ja tirskahtelee. Olisi jäänyt kantensa perusteella minulta lukematta, joten nostan kirjan nyt uudestaan esille. Monelle teistä kirja varmaan on jo tuttu,. Kurkista arvioni täältä.

J.M.G. Clezio. Alkusoitto. Tämä kirja on puolestaan sellainen ajatuksia herättelevä ystävyyskuvaus. Mihin ystävyys perustuu? Onko ystävyys ikuista? Miten elämän olosuhteet voivat vaikuttaa ystävyyteen? Katso nobelistin kirjoittaman kirjan arvio täältä.

Aivan ehdoton suosikkikirjani ystävyydestä on kuitenkin tämä: Astrid Lindgrenin Ronja Ryävärintytär on kirja, johon palaan yhä uudestaan. Ronjan ja Birkin välinen ystävyys on kuvattu riipivivän kauniisti. Jos et ole vielä kirjaa lukenut, olisiko tässä sopiva kirja Lasten linnoitukseen? Vinkki: lue kirja ääneen, sen rytmi on kaunis!

Yksi kyyneliin saakka minua liikuttanut kirja ystävyydestä oli Linda Olssonin Laulaisin sinulle lempeitä lauluja. Kirjasta on kirjoitettu blogeissa paljon. Minä luin kirjan aika pian sen ilmestyttyä ja kirja on sen jälkeen lukuisten lainausten päätteeksi jäänyt jonkun kirjaystäväksi. Onneksi kirjoitin monta hienoa lausetta muistiin. Lohdullista on myös ajatella, että kirja on nyt jonkun kirjaystäväni kotona ystävyyttä loihtimassa.

Kjell Westö. Älä käy yöhön yksin. Tästä kirjasta olen kirjoittanut useaan otteeseen. Westö kuvaa upeasti kasvua nuoruudesta aikuisuuteen ja sitä, miten ihmissuhteet muuttuvat, osittain jäävät kasvun jalkoihinkin. Hieno kirja, josta voit lukea lisää täältä.

Toinen kasvukuvaus on yksi luokioaikojen ystävyyssuosikkikirjani, Hermann Hessen Demian. Muistan vieläkin kirjan vetovoiman ja tunnelman. Kirja oli ahmittava lähes kertaistumalta. Kasvutarinana se puhutteli kasvavaa, kirja oli tärkeä kirja. Pitäisikin lukea uudelleen ...

Amelia Nothombin Antikrista puolestaan kuvaa epätervettä ystävyyttä. Sellaista, jossa osapuolet eivät ole toisiinsa nähden samassa asemassa ja jossa toinen käyttää toiseen valtaa. Kiinnostavasti rakennettu kirja, joka voisi puhutella hieman nuorempaa (yläkoulu?) lukijaa.

Aivan ihastuttava ystävyysaiheinen sarja on Timo Parvelan kirjoittama ja Virpi Talvitien kuvittama trilogia, johon kuuluvat kirjat Keinulauta, Karuselli ja Onnenpyörä. Oma ystävyyssuosikkini näistä on ylivoimaisesti Karuselli. Oi, lukekaa, jos vielä nämä kirjat ovat lukematta!

Ja kertokaa, oi kertokaa lisää ystävyyskirjavinkkejä!
Mikä on sinun ystävyyskirjasi?

***

ps. Jos kummastelet Kirjallisia kahvipöytiäni, kurkista aloituskirjoitus Kirjallisen kahvilan osalta sivun sivupalkista.

Kirjallinen kahvila, Cappuccino: My week with Marilyn

2012-02-12T18:13:00.003+02:00

Elokuva: My Week with Marilyn

Britannia / USA 2011
Ohjaus: Simon Curtis
Marilynin roolissa: Michelle Williams

Kirjallisen kahvilan Cappuccino-pöytään katetaan tänään elokuvaelämys muutaman viikon takaa. Marilyn Monroe ei ole ollut missään vaiheessa minulle sellainen hahmo, jonka elämään olisin tarttunut tai joka olisi kiinnostanut. Siksi meninkin katsomaan elokuvaa ehkä hieman kriittisin silmin. Antakaa siis anteeksi kaikki se kömpelyys, jolla norsun lailla teutaroin nyt tässä posliinikaupassa, joka ei ole laisinkaan minulle tuttu, enkä ole kattanut kaltaistaan posliinia kahvipöytään...

My week with Marilyn ketoo nimensä mukaisesti lyhyestä ajanjaksosta nuoren Marilyniin hurmaantuneen pojan, Colin Clarkin (Eddie Redmayne) silmin. Laudence haluaa elokuva-alalle hinnalla millä hyvänsä ja lopulta sinnikkyys palkitaan. Palkintona on viikko maailman kauneimman henkilön, Marilynin seurassa ja elokuvan tekemisen tiimellyksessä. Tämä rarina pohjautuu tositapahtumiin ja kuvausryhmän rivijäsenen, kolmannen apulaisohjaajan, muistiinpanoihin.

Tunnelmaltaan jo elokuvan alku oli sellainen, että oli helppo ottaa hyvä asento ja heittäytyä tarinaan mukaan. Jotakin hyvin koskettavaa on siinä tavassa, jolla elokuvassa kuvataan nuoren pojan suhdetta maailman tunnetuimpaan naiseen. Siitäkin huolimatta päähuomio on valkoisuuttaan säihkyvässä Marilynissä. Kiinnostavaa on kuitenkin se, miten elokuvallisin keinoin Marilynia tarkastellaan koko ajan pojan silmin.

Entäpä sitten Marilyn? Minut elokuva ainakin sai puolelleen. Ensin säälin näyttelijää. Herrajumala, esittää nyt Marilynia!!! Erinomaisesti Michelle Williams siitä selviytyy, jopa siinä määrin että minä aloin jo nähdä hänet aitona Marilynina. Ei mikään helppo rooli heittäytyä seksisymboliksi ja kuitenkin olla olematta falski. Ihan mahtavaa näyttelijän työtä elokuva tarjoaa!

Vahvasti elokuva sai minut myös asettumaan roolinsa häkissä sätkyttelevään näyttelijään. Mietin, miten vaikea rooli Marilynilla onkaan ollut ja toisaalta hän on ollut luomansa hahmon vanki, kateissa sekä itseltään että läheisiltään. Ihmissuhteiden kiemurat, vaikeus kohdata ihminen ihmisenä, kun jokainen hakee vain Marilyniä. Kuka on Marilynin takana? Tämä oli mielestäni elokuvan ehdoton vahvuus.

Tässä pieni katkelma elokuvasta:

Katso elokuvan viralliset nettisivut.

Marilynistä on kirjoitettu lukuisia kirjoja. Koska itse en ole kokenut aikaisempaa intoa tähän kuuluisaan hahmoon, viittaan tässä blogisisariin, jotka ovat seuraavat kirjat lukeneet:

Joyce Carrol Oatesin Blondi on niistä sellainen, johon haluan itse sukeltaa, sillä elokuva sai minut uteliaaksi Marilynin elämän suhteen. Voisikin aloitta fiktiivisesti Oatesin kirjalla, minkä jälkeen selvitellä taustoja. Pitääpäs tarttua tähän, sillä kirjasta on jo suunnitteilla elokuva, joka on nähtävä. Oatesin Blondista on kirjoittanut aivan äskettäin Jaana. (Otava 2001)

Uudempi, kohtalaisen paljon bloigeissakin näkyvyyttä saanut kirja on puolestaan

Andrew O'Haganin kitjoittama Maf-koira ja hänen ystävänsä Marilyn Monroe (Tammi 2011). Kirjasta ovat kirjoittaneen blogeissa ainakin Lumiomena ja Kujerruksien Linnea .

Kiinnostavalta vaikuttaa myös Stanley Buchthalin ja Bernard Commentin toimittama Välähdyksiä, sirpaleita / Marilyn Monroe (WSOY 2010). Kirjasta on kirjoittanut ainakin Leena Lumi.

Sarah Churchwell. Marilyn Monroen monta elämää (Gummerus 2008) Kurkista Leena Lumin teksti kirjasta.

Kirjallinen kahvila, Espresso - kuuden sanan mietelmiä, lauantain lauluja

2012-02-11T09:00:00.001+02:00

Valkoisessa puvussa ne tuijottivat,

pysähtyneet puut.

***

Lauantain laulut lähestyvät päätöstään. Haasteessa on meneillään viikko 23, ja aiheena on laulu, jonka valitsisit häihisi ja valokuvateeman sopivasti Teema ”kaksi”.

Kaksin kaunihimpi?

Kirjallinen kahvila, Croisant vai Pain au Chocolat - Miten kirjoista pitää kirjoittaa?

2012-02-07T21:18:00.001+02:00

Kirjallinen kahvila on ollut ansaituilla talviunillaan tammikuun ajan. Nyt on aika jälleen palata kirjallisiin aiheisiin. Aihe valitsi jälleen minut, kuten usein on käynyt Croisant vai Pain au Chocolat -kirjoitusten äärellä. Olen seuraillut blogin kirjoittamisen ajan mielenkiinnolla sitä tapaa, jolla kirjoista kirjoitetaan ja toisaalta, miten kirjoituksiin suhtaudutaan.

Miten pitää kirjoittaa kirjasta, jonka on lukenut?

Mikä blogiteksti on, kun kirjotietaan kirjasta ja luetusta? Onko kysymyksessä kritiikki? Arvio? Essee? Kolumni? Kirjavinkkaus? Kirjan pohjalta tehty kirjallinen tuote? Mainosteksti? Vai kenties kaikkia edellä mainittuja?

Analyyttisyys - arvo ylitse muiden?

Salla kirjoittaa lukemastaan Kätilöstä:" Moni on ollut kirjan jäljiltä melkoisessa huumassa, mutta minä tunnuin lukevan kirjaa melko tarkkailevalla mielellä. Mikä ei tarkoita sitä etteikö tämä herättänyt tunteita. Mukana vain on niin monta elementtiä, joita tekee mieli tarkastella muihin kirjoihin peilaten."

Samassa keskustelussa Lumiomena: "Analysoit kirjaa hienosti ja pidän siitä, että nimenomaan analysoit. Kätilöstä on kirjoitettu paljoja hienosti lukuisissa blogeissa, mutta sellaisella tunteen palolla, että minua on hieman hirvittänyt."

Morre jatkaa aiheesta: "Olipa huikean hieno arvostelu! Itse asiassa nyt suhtaudun Kätilöön positiivisemman uteliaasti. Ne hillittömät hehkutukset toimivat joskus nimittäin päinvastoin ;) "

Mutta mitä analyyttisyys on?

Filosifisesti käsite viittaa väitteen todenperäisyyteen. "Looginen analyysi voidaan kyseenalaistaa väittämällä, ettei mikään totuus ole täysin riippumatonta empiirisen koeteltavuuden suhteen."

Kirjallisuudessa analyyttisyys määritellään muun muassa näin: " Jo kaunokirjallisuuden käyttämään välineeseen, kieleen, liittyy lukuisia filosofisia kysymyksiä, ja kaunokirjallisuuden erityinen puhetapa synnyttää niitä lisää. Toiseksi kaunokirjalliset teokset ovat taideteoksia, joiden identifioimista, tulkintaa ja arvottamista käsitteleviin esteettisiin kysymyksiin limittyy monenlaisia ontologisia, tietoteoreettisia ja eettisiä kysymyksiä."

Blogikeskustelussa analyyttisyys kuitenkin vaikuttaisi viittaavan erityisesti tekstilajiin. Samoin näyttäisivät korostuvan kirjallisten viittausten merkitys, ei niinkään se miten esteettisiä, eettisiä tai kielen murteellisia aja semanttisia piirteitä on käsitelty tai miten näkemyksiä on argumentoitu. Selvästi se, että kirjaan on etäisyyttä, viileyttä ja ettei kirja oikein sytytä, on parempi kuin se, että kirjasta on innoissaan tai sitä kehuu hyväksi. Herääkin kysymys, eikö kirjasta voi pitää ollakseen luotettava ja analyyttinen tai ehkä vieläkin enemmän kysyttävä on, eikö kirjaa voi hehkuttaa, jos se ON erinomainen. Palkitun kirjan kohdallahan kysymys ei ole pelkästään subjektiivisesta mielipiteestä.

Onko kysymyksessä arkitilanteissakin usein tuttu järjen ja tunteen välinen vastakkainasettelu. Että edellä mainitut ovat toisensa poissulkevia asioita ja suhtautuvat toisiinsa siten, että toinen on toista arvostetumpi ja älyllisempi toiminto? Suhtaudummeko kirjoista kirjoitettaessa teksiin kuten Platon, joka "arvosteli runoilijoiden inspiraatioon ja intuitioon perustuvaa tiedonhankintatapaa sekä kaunokirjallisten teosten moraalittomia maailmankuvia." vai kuten Aristoteles, joka "esittää, että runoilijoiden tarkoitus ei ole kertoa, mitä on tapahtunut, vaan puhua siitä, mitä voi tapahtua ja mikä on mahdollista todennäköisyyden tai välttämättömyyden perusteella” ? (http://filosofia.fi/node/3419.)

Tunteen paloa ja huumassa kirjoitettua tekstiä?

Analyyttisyyden vastakohtana vaikuttaisi esiintyvän puolestaan tunteella kirjoitettu teksti. Tällaiseen tekstiin suhtaudutaan negatiivisesti ja peläten. Mitä tarkoitetaan? Ilmeisesti huumassa kirjoitetun tekstissä ajattelun sjtellaan korvaavan tunteet, jotka vain suolletaan nopeasti paperille. Tai teksti, joka on kirjoitettu niin kirjan huumassa, ettei ole ajateltu kirjoitettaessa mitään. Olisiko kuitenkin niin, että kokemuksen sisältävä teksti vaatii sekä lukijalta että kirjoittajalta enemmän kuin tietokirjallisesti asioita lähestyvä teksti, jonka avulla voi etääntyä luetusta myös siinä määrin, että lapsi menee ikään kuin pesuveden mukana? Tai että järkiperustelu tuntuu yksinkertaisesti luotettavammalta tekstityypiltä kuin kaunokirjallisesti tuotettu teksti, johon tässä ilmeisesti viitataan.

Entä kumpaan kategoriaan mahtaisivat kuulua seuraavat tekstit, joissa perustellaan kielellisesti taidokkaan kirjan palkitsemista seuraavasti:

"(...) on suuren romaanin tuntua ja polveilevuutta" tai "Lauseen rytmiikka etenee kuin ylioppilas kedolla vanhoissa kotimaisissa elokuvissa". Erilaisten sanojen moninaisuus ei tukehduta vaan antaa lisää happea. Lauseet ovat meheviä, maanmakusia, lihaisia." (Palkintoraati kirjasta, Majander, HS 6.2.2012.)

"...on kuin kuuluisi kuiskaus, Johannes Angelos, toisesta tuhoon tuomitusta rakkaustarinasta puolen vuosituhannen takaa Konstantinopolista sen valloittamisen alla. Kätilön Johannes on Johann Angelhurst, Villisilmän rakastettu ja toinen kertoja. Näin korostuu muunnellen rakkaustarina raameinaan romahtava maailmanvalta." (Kaisu Mikkola, Parnasso 8.10.2011)

"Kätilö kutsuu rakastettuaan Johannekseksi, ja kaikki Mika Waltarinsa lukeneet varmasti assosioivat miehen Johannes Angelokseen. Waltarin mestarillisessa romaanissa Johannes Angelos kohtaa maailmanpalon turkkilaisten piirittämässä Konstantinopolissa. Sama maailmanlopun tunnelma Kätilössäkin on. Johannes rakastuu ensi silmäyksellä kauniiseen Anna Notarakseen." Sallan kirjablogi (5.2.2012)

"Kätilö päästää lapsia elämään. Voiko sen arvokkaampaa työtä olla. Ja rakkaus, tietty, käsitetään siunauksista suurimmaksi. Katja Kettu kääntää asetelmia ylösalaisin. Hänen romaanissaan kätilö repii sikiöitä kohdusta, ja työntää niitä uuniin, ellei muuan keräilijä halua ihmisenalkua täydennykseksi lasipurkkikokoelmaansa.

Rakkaus taas on kirous. Sen voimalla tapahtuu mitä tahansa, ihan kirjaimellisesti. Rakkaus on julma.

Täytyy tarkentaa: Kettu ei käännä mitään, aika ja paikka kääntävät. Hänen romaaninsa ei ainoastaan pakota katsomaan vaan oikein hieroo lukijansa naamaa kaaokseen ja kadotukseen, joka vallitsi Petsamossa ja eräällä vankileirillä 1944-1945. "
(Antti Majander HS, 8.10.2011.)

Ovatko kaikki edellämainitut joko analyyttisiä tai tunnepitoisia tekstejä? Voiko tekstissä olla nämä molemmat ulottuvuudet ja mitä se silloin lukijalleen antaa? Vai ovatko yllä kirjoittaneet kriitikkomme kadottaneet tyystin analyyttisyytensä, kun kirjoittavat myös siitä lukukokemusesta ja kielellisestä valosta käsin, jossa ovat kirjan kokeneet? Onko analyyttisyys poissuljettua tekstissä, jossa myös tunne ja kokemus ovat vahvasti läsnä? Jos olisin laittanut edelliset esimerkit ilman kirjoittajien nimiä, osaisimmeko silloin erottaa ensinnäkin sen, mikä on ammattikriitikon tekstiä ja toiseksti sen, mikä on analyyttistä ja mikä ei?

Oppikirjoissa opastetaan kirjoittajaa kirja-analyysin tekemisessä näin:

Kirja-analyysi on eräänlainen aineistokirjoitelma, jossa aineistona on luettu teos. Joudut tekstissäsi viittaamaan käyttämääsi aineistoon ja asettumaan ikään kuin kirjan ja juonen ulkopuolelle.

HUOM! Käsittele juonta enintään ¼ tekstikokonaisuudesta! Sisällytä analyysiisi seuraavia aineksia, mutta muista kuitenkin, että kaikkea on mahdotonta eritellä:
TAUSTAA JA VERTAILUA
• tietoja teoksesta ja sen synnystä
• vertailua muihin teoksiin
KUVAUSTA
• kirjan aihe
• juonen selostusta hyvin lyhyesti, voit keskittyä juonen rakenteeseen ja huippukohtiin. Käytä preesensiä, kun kerrot kirjan tapahtumista!
• kirjan päähenkilöiden ym. henkilöiden erittelyä (tausta, elämäntilanne, ihmissuhteet, arvot, luonne, motiivit)
• ympäristö ja miljöö
• kertoja ja näkökulma (Onko kertojana esimerkiksi minä-kertoja vai hän-kertoja, onko kertoja joku teoksen henkilöistä, kenen näkökulmasta tapahtumia kerrotaan jne…)
TULKINTAA (TÄRKEÄ!)
• tulkintoja ja omia päätelmiä voi ja kannattaa tehdä analyysin kaikissa vaiheissa!
• kirjan syvin ajatus eli sanoma, teema tai teemat
• lukukokemuksesi

Apukysymyksiä:

à Onko kirjan juoni kiinnostava, selkeä tai uskottava? Miten luonnehtisit juonta?
à Koskettavatko kirjan tapahtumat ja henkilöiden kohtalot?
à Onko kirjan päähenkilö mielenkiintoinen? Miten kuvailisit päähenkilöä?
à Mitä lisävivahteita sivuhenkilöt tuovat juoneen, mikä merkitys heillä tarinassa on?
à Tekevätkö tapahtumapaikka ja -aika kertomuksesta elävän?
à Onko kirjan kieli eloisaa, sujuvaa ja virheetöntä? Miten kuvailisit kieltä?
à Suositteletko kirjaa mielelläsi? Kenelle?
à Onko kirjalla selkeä sanoma? Mitä kirjailija on mielestäsi halunnut sanoa teoksellaan?

(http://aikka.nettisivu.org/tutkielma/kirjan-analyysi/)

Aika paljon asioita, joista voi kirjoittaa ja vieläpä monella tavalla.

Minä kirjoittamassa kirjoista

Lopuksi oli alettava syvätutkailla omaa lukemis- ja kirjoittamistapaa... Kun kerran kysyneeksi tulin...

Lähtökohtanani on kirjoittaa lukemasta kirjasta ehjä, kielellisesti toimiva teksti, johon saan sisällytettyä ne asiat, jotka ovat lukiessa tai lukemisen jälkeen nousseet mieleeni. Blogin punaisena lankana on kirjallisuuden lisäksi kirjoitaminen, joka on itselleni rakas ilmaisukeino ja jo siksi kirjoitan mielelläni erityyppisiä tekstejä. Kunkin kirjan kohdalla kuulostelen sitä, mikä tekstityyli puhuttelee kirjan osalta. Kysmyksessä voi olla yhtä hyvin tietoteksti, kaunokirjallinen teksti, päiväkirja, pakina, humoristinen teksti, proosaruno, kirjaessee tai jopa kirjanvinkki. En koe mitään näistä toista paremmaksi tavaksi ilmaista sitä, mitä olen lukiessani kokenut.

Lukijalähtöisyys on minulle lukijana ja kirjan kokijana tärkeä asia. Koen, että kirja puhuu aina lukijalleen. Jokainen kirja puhuu myös eri kieltä. Lukiessa käy hyvin usein niin, että kirjasta alkaa nousta esiin asioita, joihin kirjoittaminen pohjaa. Kätilön osalta prosessin "ruumiinavaus" lukemisen aikana ja heti sen jälkeen näyttäisi tältä:

- Kirjan aihe, tapahtumpaikka ja -aika sekä henkilöt
- teema = se, mikä on kirjan keskeisin sanoma ja sitä kautta teoksen motiivi (punainen, rakkaus, kanerva jne.kielessä oleva roihu, jonka sijoitin omaan tekstiini linkiksi)
- Kirjan suhde uskontoon: rakkauden käsky
- feminismi naishenkilöissä
- miesten asema kirjassa
- vastakohtien käyttö kirjassa
- kirjailijan tausta: kuka on kirjoittanut teoksen?
- kirjan kieli

Näitä asioita pohdiskelin lukemisen aikana, osasta kirjoitin ylös, osaa kannoin mielessäni. Kun sitten on tekstin aika, se saa virrata. En päätä tekstimuotoa aina etukäteen, mutta toisinaan myös se on mielessä jo lukiessani. Se riittää, ne saavat olla ja elää uudessa tekstissä omaa elämäänsä. Tekstiä kirjoittaessani saatan etsiä materiaalia niihin suuntiin, joita olen herätellyt, Kätilössä esim. Lappi, murre, Raamattu. Sitaatit kirjasta tulivat tällä kertaa viimeiseksi. Usein merkitsen niitä kuitenkin lukiessa jo muistiin ja lopuksi poimin ne, jotka puhuttelevat minua tai sopivat kokonaisuuteen parhaiten. Joskus sitaatti taas voi olla se, mikä käynnistää koko kirjoitusprosessin. Näin. Olenko siis analyyttinen kirjoittaja vai tunnekuohussa menevä hurjimus, sen varmaankin päättää jokainen lukija.

Millainen kirjoittaja sinä olet?
Entäpä millainen olet tekstin lukijana?
Ja ennen kaikkea: Miten kirjasta sinusta pitää kirjoittaa?

Lasten linnoitus: Kuvittajan kelkassa, osa 1

2012-02-06T17:18:00.001+02:00

Viikonloppu meni niin Katja Ketun Kätilön lumoissa, että Runebergin päivän kunniaksi aloittamani haastepostaus sai hieman odottaa. No, se vain sopi, koska kirja sai Runeberg-palkinnon ja siten postaus sattui aivan oikeaan aikaan. Niinpä siirsin suosiolla Lasten linnoitus- haasteen ensimmäisen kirjapostaukseni maanataille. Tästä se alkaa!

Tarkoituksenani on lähes viikoittain putkahtaa Lasten linnoituksen pariin. Haasye on alkanut mukavasti muuallakin blogeissa, ja vielä ennättää mukaan! Käy ilmoittautumassa haasteeseen mukaan täällä. Olen iloinen, että maamme laadukas lasten- ja nuortenkirjallisuus saa ansaitsemaansa huomiota blogeissa - hypätkää siis intoloikin linnoitukseen! Myös haasteen etenemistä tässä blogissa voi seurata täällä.

Aloitan haasteen esittelemällä kuvittajien tuotantoa. Helsingissä vietetään parhaillaan Designvuotta. Mielestäni kuvittajat ovat olennainen osa tätä kaikkea. Esittelemäni kuvittajan työtä voi ihastella Designista ja Helsingistä kertovassa, upeassa kirjassa, Hurraa Helsinki , josta blogissa vielä myöhemmin lisää.

Tänä vuonna kuvittajat nousevat esille myös blogin ulkopuolisessa maailmassa. Meneillään on haku Kuvittajien teosnäyttelyyn Kuvita! – Illustration Festival Helsinki 2012. Luvassa on kiinnostava tapahtuma, Kuvitusfestivaalit, "visuaalisen alan asiantuntijoille, työnantajille, opiskelijoille ja kuvituksesta kiinnostuneelle suurelle yleisölle suunnattu ohjelmallinen viikonlopputapahtuma. Merkitkäähän kalentereihinne:

KUVITTAJAT 10-VUOTTA
Kuvita! – Helsinki Illustration Festival 2012
13-15.4.2012
Designmuseon Designgalleria 12.

Lasten linnoitus -haasteessa on varattu oma aihepiirinsä lasten- ja nuortenkirjojen kuvittajille. Ensimmäisenä vuoron saa Salla Savolainen.

Taidegraafikon koulutuksen saanut Salla Savolaisen kynän jäljen erottaa muista kuvittajista helposti. Laaja-alaisesti kuvittajanan toimivan Savolaisen taidetta voi nähdä aina oppikirjoista tunnettuihin Vesta-Linnea ja Taneli Kaneli -kirjoihin. Monesti aiheet ovat lapsiin, arkeen ja eläimiin liitettäviä. Huumoriakin Savolaisen työssä on. Varsinkin muutamat aikuishahmot saavat aikuislukijan tirskahelemaan. Kuvittaja Savolainen on palkittu Rudolf Koivu-palkinnolla suositusta kirjastaan Pikku Xing:

Leena Virtasen kirjoittama Pikku Xing -kirjan avulla adoptiota voi käsitellä lapsen kanssa. Pikku Xing on juuri sellainen kirja, jota luetaan yhdessä ääneen aikuisen sylissä, keskustellen ja kysymyksiin vastaillen. Kirjan lopussa on lisäksi aikuista lukijaa varten tarkoitettu tietopaketti adoptiosta. Kirjan taustalla on ollut kirjailijan omakohtainen kokemus, mikä näkyy asiantuntevuutena ja koskettavuutena. Kirja on oivallista luettavaa myös aikuiselle.

Savolaisen kuvitus yhdistelee mukavasti kahden kulttuurin piirteitä. Vaikka tarina on paikoin surullinen tai tunteita herättävä, vallitsee kuvituksen väreissä lämpö ja ilo. Xing on yhtä hymyä. Aikuiset ja vanhemmat ovat yhtä hymyä. Tämä on varmasti aiheeseen sopiva, hyvä valinta. Kuvat kertovat sen, mikä tekstistäkin tulee ilmi, mutta painottavat erityisesti adoption positiivsuutta. Kirjasta on ilmestynyt myös: Xing ja superkaverit, Tammi 2006 ja Xing ja sukulaiset, Tammi 2010.

Umayya Abu-Hannan arvio kirjasta Helsingin Sanomissa on sekin koskettavaa luettavaa.

Toinen perhettä käsittelevä Savolaisen kuvittama, varmaankin useimpien lapsiperheiden tuntema hahmo on Vesta-Linnea. Sarjan on kirjoittanut teatteriohjaajanakin tunnettu Tove Appelgren. Minun suosikkini sarjasta on Vesta-Linnea mieli mustana (2008). Arkea kuvataan siten, että hieman ikävämmätkin arkihetket pääsevät kuvakirjan sivuille.

Aina perhe-elämä ei ole pelkkää hymyä. Vaikeita tunteita ei kaihdeta, mutta lapsilukijan kannalta asiat päättyvät onnellisesti. Vanhemmat voivat tuntea avuttomuutta ja olla kiukkuisia, äidin ei tarvitse olla kaikissa tilanteissa hymyilevä superäiti ja Vesta-Linnea voi olla kiukkupussi ja silti rakastettu. Koen, että kirjasarja on erittäin tärkeä vaikeiden, negatiivisiksikin kutsuttujen tunteiden käsittelyssä. On tärkeää, että niille on turvallisesti tilaa. Uskon, että monelle suuttumuksensa kanssa huonoa omaatuntoa potevalle äidille on ollut vapauttavaa lukea yhdessä lapsensa kanssa näitä kirjoja.

Savolaisen kuvitus tuo arjen tuskastuttaviin tilatisiin roppakaupalla huumoria. Silloin, kun ei itse murjota, voi murjottavalle hymyillä. Kuvien kaksoiskerronta on taidokasta: aikuiselle on kuvissa oma tasonsa. Vai mitä sanotte yllä olevasta äidin nonverbaalisesta viestistä? Jokainen tilanteessa itse ollut tietää, että keinot ovat toisinaan vähissä ja hermot kireällä. Tunteiden lisäksi Savolaisen kuvissa on paljon yksityiskohtia ja jälleen tilanteita lähestytään lämpimien ja iloisten värisävyjen kautta. Mikä hauskinta, huoneiden tarkat yksityiskohdat heijastelevat nekin huoneessa olevien ihmisten tunteita. Hieno kirjasarja, jota kannattaa katsella myös kuvia tutkaavan aikuisen silmin.

Yksi hienoimmista kuvakirjoista on Riina Katajavuoren kirjoittama Mennään jo kotiin. Jälleen sukelletaan perheiden arkeen. Tällä kertaa tarkastelussa ovat erilaiset kodit. Esineistö on kuvissa pääroolissa. Jokainen tarina kerrotaan minämuodossa, mutta kertojana on aina eri lapsi. Erilaiset perheet ovat keskiössä. Kuvat heijastelevat esineistöltään tarkasti nykyaikaa: on Lundian hyllyt ja Aalto-maljakot. Ikean kalusteet rytmittävät lastenhuoneita.

Kuvissa on paljon katseltavaa ja keskusteltavaa ja teksti jää pienen lukijan kanssa helposti sivutuotteeksi. Siksi kirja kestää aikaa ja lukuisia luentakertoja. Kirjailija ja kuvittaja ovat tehneet kirjaa varten visiittejä ihmisten koteihin. Ensin olivat olemassa kuvat, sitten tuli teksti. Tämä jo mikä sopii myös designvuoden kirjaksi! Suomen kirjataiteen komitea valitsi tämän teoksen yhdeksi vuoden 2007 kauneimmista kirjoista.

”Olen piirtänyt kuvia ihmisten kodeista. Olohuoneita, lastenhuoneita. Mikään ei ole niin kivaa kuin lapsiperheiden kotien piirtäminen!” kuvittaja Salla Savolainen uskoutui Tammen porraskäytävässä kirjailija Riina Katajavuorelle, kun työpari oli poistumassa yhteisen Pentti Kanariansaarilla -lastenkirjansa palaverista. Katajavuori höristi korviaan. Eikö hänkin jo lapsena rakastanut kurkistella talvi-iltoina ihmisten ikkunoista sisään? Oli kutkuttavan suloista kuvitella, miten ihmiset siellä sisällä asuivat. Salla kertoi lisää. Koteja ei saa siivota ennen kuin hän saapuu paikalle. Kaikki sukkamytyt tallennetaan piirroksiin. 2000-luvun Carl Larssonia siis! naiset innostuivat. ”Tekisitkö sinä näihin kuviin tekstejä?” Salla kysyi Riinalta.

(www.Tammi.fihttp://www.tammi.fi/kirjat/ISBN/9789513138981)

Aivan tuore kuvakirjatapaus on sen sijaan Reetta Niemelän kirjoittama Tikkumäen talli, joka on tietokirja, kuvakirja ja tarinakirja samoissa kansissa. Aivan ihastuttava heppahöperön ensikirja! Olisipa tällaisia ollut silloin, kun itse oli pieni.

Tiesittekö, että kirjoistakin tehdään nykyisin trailereita? Minä en tiennyt. Tässä Reetta Niemelän kirjoittaman upean kirjan, Tikkumäen tallin Book trailer:

Yksi lempihuumorikuvituksista Savolaiselta löytyy Tuulia Ahon kirjoittamasta kirjasta Aapo ja puhuva pulu. Tuulia Ahon nerokas teksti on avainasemassa, mutta henkilökuvat, jotka Savolainen loihtii eteemme erityisesti aikuisista, ovat varsin hersyvää katseltavaa. Itse nauroin ääneen:

Hauskaa on myös se, miten kuvitus ottaa kuvakirjan tavoin tilaa aukeamalta ja rikkoo siten perinteisen kaunokirjallisuuden muotoa. Kuvitus luo vaihtelevuutta lukurytmiin ja tukee siten aloittelevan lukijan lukutyötä. Hieno kirja, upea aloittelvien lukijoiden lukusarja, jossa erityisesti Tuulia Ahon kirjat miellyttävät.

Toinen huumoripläjäys on Tittamari Marttisen luoma Taneli Kaneli. Savolaisen kuvitus antaa Tanelista mainion kuvan ja erityisesti tilanteiden tunnelmista lukija saa lisätietoa siitä, miten asiat oikein ovat. Kuvat ovat aloittelevan lukijan kannalta keskeisessä roolissa myös lukemisen ymmärtämisen kannalta. Lelukissasta tulee tunteva, elävä ja kokeva matkalainen kirjassa Taneli Kaneli lomalla.

Lue kirjan arvio Helsingin Sanomista.

Viimeisenä tämänkertaisista kirjoista esittäytyy Kari Levolan kirjoittama kirja Kissan koti. Eläintarinoihin ja -hahmoihin Savolaisen kuvitus taipuu erinomaisesti. Tosin minua häiritsi hieman se, että Kalle-kissa muistuttaa kuvituksellisesta aivan Aapisen Tahvo-kissaa. Lienevätkö kissat sitten sukua toisilleen. Kirjan tunnelma on kuitenkin haikea ja kaunis. Lisäksi kirjassa sekoittuu mukavasti todellisuus ja mielikuvitus. Tämä näkyy hienosti kuvituksessa, joka antaa lukijalle lisävihjettä siitä, mitä tapahtuu.

Kuvittajien linkkejä:http://kuvittajat.fi/

http://suomenkuvittajat.blogspot.com/

Katja Kettu: Kätilö - Kaikki on sallittua...

2012-02-04T21:32:00.002+02:00

.... sodassa ja rakkaudessa.

Jos Katja Ketun huikea kirja, Kätilö, pitäisi tiivistää yhdeksi lauseeksi, olisi se tämä. Tosin ehkä kysymysmerkillä varustettuna.

Katja Kettu: Kätilö

WSOY 2011

348 s.

Kalevi Jäntin palkinto 2011
Runeberg-palkinto 2011

Katja Ketun Kätilö on kokonainen maailma. Se on kielen maailma, rakkauden ja sodan maailma, rumankaunis ja rujo maailma, jossa lukija on vereslihalla, inhosta ja kiintymyksestä kohmeessa. Selkä karrella, aistit valppaana, pahinta odottaen ja pelastusta toivoen. Kirja, jonka raa'assa voimassa on kaikki.

Lukijana minut imaistiin Lapin kylmään, korven kanervaan. Minut kammettiin jäämeren jäähileeseen. Alastomana seisoin pohjoinen tuuli kasvoillani ja annoin tarinan viedä. Veihän se. Lihan himosta vornuavaan leiriin Titovkassa. Sodan sadismiin ja kuoleman kuilun juurelle. Katsomaan sitä, mitä en olisi halunnut nähdä. Katsoin kuitenkin ja kestin. Nautin, joställaisen kirjan kohdalla voi nauttia.

Sodassa ja rakkaudessa on kaikki sallittua.

Tappaminen, silpominen, alistaminenen.
Raiskaaminen ja hirmutyöt, kaikki pahuus.
Katkotaan kaulat, runnotaan rei'ille rumaksi,
astumalla ja ampumalla.

Onko sodassa ja rakkaudessa kaikki sallittua? kysyy lukija. Vastaa sitten itselleen: Ei ole, ei sodassa ja rakkaudessa kaikki sallittua ole. Hädissään ja tuskissaan vakuuttelee itselleen. Inhoaa ja tuomitsee, sallii ja silittää. Yrittää ymmärtää ymmärtämättä kuitenkaan. Sitä, millaista on olla osa sotakoneistoa, sotasaaliina ja -vankina. Joutua vihollisen armoille, paeta henkensä hädässä. Rakastaa henkensä pitimiksi. Rakastaa, koska muutakaan ei voi. Selvitä ja selviytyä, yksin. Sillä luottaa ei voi keneenkään. Verisiteet vinkuvat pakkasessa ja viimassa, maassa joka palaa poroksi. Lapin sota. Petsamo 1944. Jäämeri. Vaiettua, salattua. Saksalaiset ja Suomalaiset, sotaveljet ja -vihamiehet. Miten nopeasti tuuli kääntyykään, takki kääntyy toiseksi.

Lukekoon, ken uskaltaa. Sillä vähällä Kätilö ei lukijaansa päästä. Lukemaan uskaltautuvan palkittu kirja kuitenkin palkitsee. Kielellisesti Kätilö on mestariteos, Kettu kynäniekkana suorastaan shamaani. Lapin murre kulkee niin autenttisen oloisesti, että lukijan on mahdollista heittäytyä kuuntelemaan lukemisen sijaan. Jos jotakin häiritsevää kirjasta hakee, liittyi se itseni kohdalla juoneen ja sen ennalta-arvattavuuteen. En tietenkään paljastamaan tässä lähde, minkä ajattelin jo kirjan alussa olevan, mutta sen vain sanon, että häiriöksi ei juonen arvattavuus tai osittainen pukkelehtiminenkaan ollut.

Naiset. Kätilö on kirja naisista sodan ja rakkauden jaloissa. Villisilmä rakastuu saksalaiseen sotilaaseen, kirjan Sinään, Johannekseen. Kun Villisilmä sinuttelee rakkauden kohdettaan, tulee abstrakti lihaksi ja vereksi, lähes eläväksi esineeksi, joka on näkyvä teoissa ja sanoissa. Mihin kaikkeen ihminen voikaan olla valmis rakkaudesta. Villisilmä on.

Entäpä kirjan miehet? Monin paikoin naisia heikompia ovat nuo ruojakkeet, sodan koneiston alle jyräytyneitä, sirpaleiksi menneitä. Johannes, tuo Villisilmän rakkauden kohde, sai paikoin kipunat lentämään silmistäni ja suustani. Kysymään miksi, miksi, miksi. Ja kuitenkaan en voinut Johannestakaan pelkästään vihata. Vain yksi miehistä sai vihani kiehumaan, sappeni sihisemään ja lähes ääneen minut kirkumaan. Pahuus kulminoituu leirin komentajaan, sille jolla valta on ja joka valtikkaansa väärin käyttää.

Rakkaus voi olla pelastus, väline selviämiseen ja uuteen elämään. Se voi olla turvasatama. Se voi olla vankila. Vahvasti nousi kirjan sivuilta mieleeni Raamatun Korinttilaiskirje:

(Matt 1: 1. kirje korinttilaisille, lyhenneltynä)

Vaikka minä puhuisin ihmisten ja enkelien kielillä mutta minulta puuttuisi rakkaus, olisin vain kumiseva vaski tai helisevä symbaali. Vaikka jakaisin kaiken omaisuuteni nälkää näkeville ja aikka antaisin polttaa itseni tulessa mutta minulta puuttuisi rakkaus, en sillä mitään voittaisi. Rakkaus on kärsivällinen, rakkaus on lempeä. Rakkaus ei kadehdi, ei kersku, ei pöyhkeile, ei käyttäydy sopimattomasti, ei etsi omaa etuaan, ei katkeroidu, ei muistele kärsimäänsä pahaa, ei iloitse vääryydestä vaan iloitsee totuuden voittaessa. Kaiken se kestää, kaikessa uskoo, kaikessa toivoo, kaiken se kärsii.
Rakkaus ei koskaan katoa. Niin pysyvät nämä kolme: usko, toivo, rakkaus. Mutta suurin niistä on rakkaus.

Rakkaudessa on kysymys elämästä ja kuolemasta, aivan kuten sodassa. Kun rakkaus ja sota yhdistyvät, yhdistyvät samalla hyvä ja paha, kaunis ja ruma, puhdas ja likainen. Mustavalkoisuudesta kirjaa ei kuitenkaan voi syyttää. Rakkauskin likaantuu, omatunto soimaa. Toisaalta sota saa aikaan solidaarisuutta. Vihamies voi olla ystävä ja ystävästä tulla hetkessä vihollinen. Nämä harmaan sävyt saavat aikaan sen, että kirjasta muodostuu elävä maailma. Eletty, koettu ja todellinen. Teksti syntyy sanoista, tulee eläväksi kuvissa. Saatoin monin paikoin nähdä edessäni tapahtumat. Aina se ei ollut mieluista, mutta silmiä en voinut sulkea. Pakko oli lukea loppuun.

Jumalalta anotaan armoa, mutta Jumalaa armottomampi on Leevi Laestadius. Se, jonka mukaan kohtalo määräytyy, ja naisen elämä. Kritiikki Laestadiuksen oppeja kohtaan on viiltävää. Mitä tapahtuu sille, joka luottaa Jumalaan? Mitä sille, joka elää Laestadiuksen oppien mukaan? Mikä on ihmisen kohtalo? Onko se ihmiselle annettu ja onko siihen nokalla koputtelemista?

" Anna anteeksi Jumala, ajattelin. Mutta minun täytyy pelastaa rakkaani risakkaani kylmettymästä tänne Jäämeren rannalle. Se on eteläntekoa ja siksi heikompi kuin minä.
Ei se yksin pärjää täällä, ymmärtäähän sen. Ja kerrankin Herra kuuli ja antoi anteeksi. Tuli tarrasi ahneesti kellastuneeseen saarnapaperiin. Mutta vaikka LUoja antoikin anteeksi, niin Laestadius ei. (...)
Totisesti olin syntinen portto vietellessäni vieraan miehen kaksin kanssani vuonolle. Imiessäni hänen varpaitaan kuin mullivasikka vieraan hiehon utaretta. Enkä hävennyt, en yhtään." (s. 120)

.
Tämä kirja oli minulle ensikosketus Katja Ketun (s. 1978) tekstiin, ja tuskin viimeiseksi jää. Olin vaikuttunut. Kuka oikein on tuo shamaanin lailla kynärumpua rummuttava kirjailija? Miksi kuulen hänestä vasta tämän kirjan kohdalla? Kuvallisuuden tunnun tekstissä selittää osaltaan se, että kirjailija on lisäksi ohjaaja ja työskentelee myös elokuvan parissa. En osaa sanoa, haluaisinko nähdä tätä teosta elokuvana. Uskon, ettei mielikuvitukseni riittäisi siihen pahaan, joka filmiteollisuuden keinoin voidaan kirjan pohjalta loihtia. Tiedoksi teille minua rohkeammille, että kirjasta on tekeillä elokuva. Ohjaajana toimii Virpi Suutarinen. Jos en uskaltaudukaan elokuvakankaan laajalle lakeudelle, aion sukeltaa kirjailijan muihin teoksiin, joista erityisesti esikoisteos, Surujenkerääjä (2005), kiinnostaa.

Lapin murteen osaaminen selittyy puolestaan juurilla. Rovaniemeltä lähtöisin oleva kirjailija kertoo " pyrkivänsä tallentamaan totuutta". Mielestäni tämä onnistuu Kätilössä loistavasti myös laajemmin kuin kielen osalta. Kustantajan sivuilta selviää lisäksi, että kirjailija "pitää itseään paitsi murheen humoristina myös feministinä ja ihmisenä. Hän pitää hiljaisuudesta ja haaveilee vielä kerran omistautuvansa koiransa onnelle." (Kirjailijan blogissa on paljon huikeaa tekstiä lisää, kurkatkaa ihmeessä allaolevasta linkistä.)

Feminismi on vahvaa, naisen asema tarkastelun keskiössä. Kirjan yksi surullisimmista kohtauksista liittyy koiriin. Koira on sodan uhri, siinä missä naiset ja lapset. Tämä kouriintuntuva uhrin, viattomuuden kokemus kirjasta välittyy. Voiko ihminen olla ihmiselle peto? Milloin ihmisestä kuoriutuu esiin epä-ihminen? Vai onko ihminen ihminen kaikessa pahuudessaankin?

Lopuksi on todettava, että kirjaan sopii erinomaisesti ja kirjaimellisesti määriltelmä: hirveän hyvä. Laura Koljosta lainaten: " Ei kannata antaa pullansyönnin ja uneliaan habituksen hämätä. Katja Kettu näyttää harmittomalta hipiltä mutta kirjoittaa kuin perkele." (Suomen Kuvalehti 31.10.2011.)

"Villisilmä nyyhkäisi ja pyyhki kasvojaan hihaani. Rykäisi sitten: - Onko mikään iso tähti puonnut?
Pudistin päätäni, mutta oli noustava istumaan.
- Joku saattaa olla tippunu.

Ja me laskimme ja laskimme, jotain kuumaa valui paidankauluksesta sisään mutten ehtinyt ottaa selvää, mitä se oli, sillä me laskimme ja laskimme ja aina yllämme lepäävästä avaruudesta jäi yksi tähti puuttumaan." (s. 264)

Kiinnostavaa luettavaa kirjaan ja kirjailijaan liittyen:

Kirjailijan oma blogi

Kiinnostava artikkeli Suomen Kuvalehdessä

Parnasson kritiikki, Hesarin kritiikki

Blgistaniassa kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi viimeisimpänä Joana Hiirenkorvia-blogista, Paula Luen ja kirjoitan -blogista sekä Leena Lumi.

Lauantailyriikkaa ja lauluja

2012-02-04T13:00:00.002+02:00

Siinä se seisoi

Tujotti näkemättä kuitenkaan

Nykyhetki

rikkinäisine arvoineen

arpikasvo

kasvottomana kadulla

jonka oli peittänyt lumi

hedonistisuuden hanget

narsismin nauru
pakkautuneena jääniljanteeksi lumen höttöhangista

hengitin sitä ilmaa
jokin puristui kasaan
oliko se perhonen
kesästä jäänyt
tai viime vuosikymmenten fossiili
joka jäi alle rekan renkaan
puristui raitiovaunun ruuhkaan
sinne missä anteeksikiitosolehyvä
olivat divaritavaraa,

kirpputorilöytöjä

mihin menet hankien keiju

nykyajan nyrhitty kuningatar

mihin

mistä tulet

katso,

edessäsi istuu ihminen

vilkaisee ikkunasta valoon ja sinuun

istui siinä
silloin kun sinä synnyit
pehmustetulle penkille
visrtuaalimaailmaasi vierautuneena

Luin Helsingin Sanomien Jaakko Lyytisen kirjoittaman ansiokkaan Lauantaiesseen, Kaikki isänmaani linnut. Niin monta ajatusta lehahti samalla lentoon. Niistä ja kokemuksista syntyi ylläoleva teksti, jonka puhallan ilmoille. Mikäpä minä olen tuomitsemaan aikaa, jonka tuote itsekin olen. Ja silti voin pahoin, kun katselen ympärilleni piittamattomuudessa ja siinä arjessa, jossa niin moni asia on hyvin ja kuitenkin emme kohtele toisiamme sillä tavoin kuin hyvinvoinnin voisi edellyttää. Ja nyt tarkoitan aitoa toisen ihmisen kunnioittamista, sen näkemistä mitä olemme, mistä tulemme ja minne oikein olemme matkalla.

Olemme vapaita, mutta missä on vastuumme? Missä välittäminen? Milloin viimeksi hymyilit vieraalle metromatkustajalle? Huomasit, että elämä on hyvä, vastapäätä istuva ihminen kaunis.

Ihminen. Siinä sinun edessäsi.

Mirka kirjoittaa upeasti blogissaan Uuden kuun aikaan vastaavasta teemasta. Kurkistakaa ihmeessä!

(Kuva poistettu Picasassa olevien ongelmien vuoksi.)

Tässä kappaleessa on sellainen tarina, jota en toivoisi kenelläkään. Kun ensimmäisen kuulin tämän kappaleen, kyyneleet kihosivat silmiin. Kaikessa yksinkertaisuudessaan tämä kappale on surullisen ihmisen tarina ja monen osalta valitettavan totta. Yksinäisyy on surullista.

Tällä kertaa musiikkihaaste on tarinoiden haaste. Toinen hieno ja surullinen tarina:

Suru on yksinäinen asia, henkilökohtainen asia. Minä kuuntelen suruun mieluiten pianomusiikkia:

Tapahtui tammikuussa

2012-02-02T09:00:00.003+02:00

Tammikuussa paukkui pakkanen, satoi lunta maahan saakka. Lopulta ja loputtomasti.

Minä palailin lomaolostani ja -kolostani. Oli aika käynnistää uusi blogivuosi.

Ensiksi toivotan kaikki uudet lukijani ilolla kirjaiseen kevääseen mukaan! Edessä on leppoisan nautinnollinen kirjakevät. Siitä huolimatta, että olen harventanut postaustahtiani hieman syksystä, olen aloittanut tammikuussa uusia haasteita. Olen itse työstänyt ja pohtinut Lasten linnoitus -haastetta, joka siis käynnistyy 5.2.. Mukaan voi ilmoittautua täällä. On ollut hienoa huomata, miten moni on innokkaasti jo hypännyt mukaan Linnoitukseen! Vielä ennättää. Haasteen seuraamista puolestaan voi seurata täältä.

Merihaaste kutsuu jo mukaansa. Muutama kirja odottelee kirjoittamistaan... mutta maltetaan, maltetaanhan? Meri on loputon, iätön ja ajaton. Niin myös minä merihaasteeni kanssa aion olla: jatkuvasti liikkeessä, välillä tyrkyisänä ja toisinaan tyynenä rantalaituria vasten liplatellen. Kiireettömästi nautiskellen käyköön veneeni tie...

Kevään kirjatärpit ovat tässä kuussa kiinnostaneet monia. Kokosin omat suosikkini listaksi. Tammikuussa julistettiin Blogistanian Finlandia. Minäkin raapustelin oman listani, jota voi käydä lueskelemassa. Blogistanian Finlandian voittajan, Katja Ketun, kirjoittama Kätilö tulee sekin piakkoin blogiin, kun lopulta kirjan sain käsiini. Mielessäni punon jo ajatusta siitä, millainen teksti kirjasta muotoutuu.

Paljon ajatuksia herättänyt pohdinta blogin kirjoittamisesta on ollut luettujen kärjessä tässä kuussa. On ollut mukava huomata, että samansuuntaisia ajatuksia on monella muullakin kirjoittamisen ja lukemisen suhteen. Kiitos vielä kaikille arvokkaista kommenteistanne kirjoitukseen liittyen!

Mitä tammikuussa on tullut luettua?

Tammikuu on ollut lastenkirjallisuuspainoitteinen. En ole edes kaikkia kirjoja ylös kirjannut, mutta seuraavat selvästi mieleen jääneet ja tavalla tai toisella merkitykselliset mainitsen:

Hannele Huovi & Kristiina Louhi: Jättityttö ja Pirhonen (postaan tästä Lasten linnoituksen yhteydessä)
Sari Airola: Mia Tiu ja sata sanaa (ks. edellä)
Reetta Niemelä ja Salla Savolainen. Tikkumäen talli (Kuvittajaan liittyvä postaus on tulossa)
Kari Levola: Kissan koti
Tuulia Aho: Puhuva pulu
Tittamari Marttinen: Taneli Kaneli lomalla
Jukka Itkonen: Leikkihaitari (postaus tulossa)

Uutuuskirjat ovat niin ikään olleet tammikuun juttu, samoin kuin palkitut, kotimaiset. hauskaa, että kaksi kirjaa solahti NÖF-listallekin. Suurenmoisia kirjoja nämä ovat olleet kaikki. Olen saanut nauttia kotimaisen kirjallisuuden laadusta - ylpeyttä uhkuen!

Kristina Carlson: William N. päiväkirja
Mikko Rimminen: Nenäpäivä
Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa

Oletteko huomanneet, että linnut laulavat jo aamuisin.

Kohti kevättä, tukevasti talvessa. Hiutaleiden kauneutta ihaillen.

Nautitaan!

Blogistanian globalia

2012-02-01T10:00:00.003+02:00

Onhan tämä jälleen aikamoista hakuammuntaa, sillä kukapa olisi kyennyt lukemaan koko maailman uutukaiset, kun kotimaistenkin kirjojen kanssa laahtataan toista jalkaa takavasemmalla. En malta olla lähtemättä mukaan. Kun on osallistunut Blogistanian Finlandiaan, ei voi rueta himmailemaan. Annetaan siis palaa, sillä kirjalukemisella ja tuntumalla, joka tällä luennalla on.

1. Lionel Shriver. Jonnekin pois.

Tämä on ehdoton ykkönen. Olen lukenut koko suomennetun tuotannon suosikkikirjailijaltani. Pidän Shriveri tavasta kirjoittaa ja erityisesti tavasta luoda henkilöitä, joista ei oikein voi pitää ja joiden elämä on luettava kannesta kanteen. Tätä kirjaa kaksi vuotta, kyselinpä julkaisuajankohtaa pariin otteeseen kustantajaltakin. Jonnekin pois kuuluu viime vuoden TOP 5 luettujen kirjojen joukkoon.

2. Paul Auster. Sunset Park.

Toinenkin valintani oli helppo. Austerin kirjoista osa jakautuu niihin, joiden kanssa olen ollut ymmälläni ja sitten näihin kiinnostaviin, haastaviin ja suorastaan matkaoppaina toimiviin kirjoihin, joiden maailmassa viihdyn mainiosti. On aina jotenkin sääli lopettaa Auterin kirjoittaman kirjan lukeminen. Tällä kertaa kirja vei minut Google Mapsin avustuksella kävelekierrokselle Brooklyniin. Suosittelen, hieno kirja. Suosittelen Austerilta myös kirjaa Näkymätön.

3. Siri Hustvedt. Vapiseva nainen.

Hustvedt kuuluu niin ikään niihin kirjailijoihin, joiden tuotantoa seuraan tiiviisti. Olen lukenut myös häneltä kaikki tähän saakka suomennetut. Vapiseva nainen on erilainen kirja Hustvedtilta. Siksi nostin sen tähän äänestykseen. Kirja oli ristiriitainen lukukokemus. Mitä enemmän aikaa on kulunut, sitä enemmän olen huomannut pitäväni kirjasta. Se on jäänyt jännittävästi mieleeni asustelemaan. Luulen, että Vapiseva nainen on minulle sellainen kirja, jonka luen uudelleen.

5. Chimamanda Ngozi Adichie. Huominen on liian kaukana.

Vaikka novellikokoelmassa on epätaisasuutta, pidän kirjailijan tapaa kirjoittaa pienistä suurista asioista tärkeänä ja taidokkaana. Siksi nostan vielä tämän kirjan listalleni.

Blogistanian Finlandia -listani löydät täältä.

Jouduin valitettavasti jättämään listalta kesken olevan Jonathan Franzenin Vapauden, joka olisi listalle varmasti kivunnut. En myöskään ennättänyt lukea juuri kirjastosta lainaamaani David Grossmanin Sinne missä maa päättyy, joka kutkuttelevasti vaikuttaa tälle listalle sopivalta ehdokkaalta.

Lasten linnoitus-haaste alkaa

2012-01-30T09:00:00.003+02:00

Nyt se alkaa, nostakaa jalkaa - yli etanan joka ylittää katua, yli jäätyneen joen penkereen, halki sammalmetsän ja meren, poikki jänislaakson. Lasten linnoitus -haaste on tarkoitettu kaikille niille, jotka jo lukevat lasten- ja nuortenkirjoja, jotka eivät juurikaan lue lasten- ja nuortenkirjoja tai jotka kokevat, että lasten- ja nuortenkirjat ansaitsevat paikkansa blogistaniassa ja kirjamaailmassa.

Tarkoituksena haasteessa on lukea mahdollisimman monta lasten- ja nuortenkirjaa ja kerätä linnoituspisteitä. Halutessaan voi lukea vain yhdestä aihepiiristä tai laajasti kaikista aihepiireistä.

Haasteen säännöt:

1. Lue lastenkirjoja yhdestä tai useammasta Lasten linnoituksen aihepiiristä. Kirjalistat ovat vapaasti sovelleltavissa ja antavat ainoastaan raamit sille, mitä kaikkea voi lukea. Jokaisesta luetusta kirjasta saa yhden pisteen.

2. Kirjoita blogiisi lukemistasi lasten- ja nuortenkirjoista yhdessä tai erikseen, teemapostauksena, kirjailijapostauksena tai kirjapostauksena. Tyyli ja tapa on vapaa!

3. Vastaa tähän viestiketjuun, jos haluat osallistua haasteeseen.

Vastaamalla postaukseen olet samalla Snellmanin päivänä suoritettavassa palkinnonjaossa. Aikaa ilmoittautua mukaan on helmikuun loppuun saakka.

Haaste alkaa 5.2. Runebergin päivänä
ja päättyy 12.5. Snellmanin päivänä.

Aihepiireihin olen etsinyt esimerkkikirjoja, mutta aihepiirit ovat tarkoituksella jätetty avoimiksi, jotta listoille mahtuu myös kirjoja listan ulkopuolelta. Tarkoitus on se, että luetaan ja saadaan laajennettua omaa käsitystämme lastenkirjallisuudesta.

1. Huumoripläjäyksiä

- Timo Parvela: Ella-sarja
- Tuulia Aho: Aaro ja puhuva pulu
- Tuula Korolainen Aapo-sarja
- Eoin Colfer: Legenda Pottu-Mäkisestä (tai muut Legendat)
- Roald Dahlin kirjat: Esim. Iso kiltti jätti
- Jo Nesbo: Tohtori Proktori -sarja
- Tuula Kallioniemi: Nikolai kärpäsen ihmeellinen talvi
- Kari Hotakainen: Lastenkirja
- Mikko Rimminen & Kyösti Salokorpi: Hämärä luonto

- Petra Heikkilä: Lokin lokiikkaa

2. Olipa kerran - satusiivillä

- Sanna Isto: Tinka ja Taika
- Grimmin kauneimmat sadut
- Hannele Huovi: Bepardi katsoo peiliin
- Jaakko Hämeen Anttila: Tuhat ja yksi yötä
- Zacharias Topelius: Topeliuksen satuhelmiä
- Maria Vuorio: Sitä ei kukaan tiedä
- Aili Somersalo: Mestaritontun seikkailut
- Eija Timonen: Lymyvuoren peikot
- Mika Waltari: Kiinalainen kissa
- Kaarina Helakisa: Satukirja

3. Runoratsu laukkaa

-Kirsi Kunnas: Tiitäisen tuluskukkaro
- Jukka Itkonen: Koipihumppa, Aakkoshammas loksulammas, Leikkihaitari tai Kuutanssi
- Emilia Lehtinen: Kulta voisitko syöstä tulta?
- Ilpo Tiihonen: Jees, ketsuppia.
- Suvi Ahola & Satu Koskimies: Jokatytön runokirja
- Runo vieköön!
- Tuula Korolainen: Taivas punastuu

4. Uuden äärellä: vuosina 2011 ja 2012 julkaistuja kirjoja

- Hannele Huovi ja Jukka Lemmetty: Urpo ja Turpo avaruudessa.
- Hannu Hirvonen - Pia Sakki: Rakastunut krokotiili
- Tittamari Marttinen ja Virpi Penna: Voiko tuulipuvussa lentää?
- Kuka on nähnyt tuulen? Runoja ja satuja maailmalta.
- Marjatta Levanto - Julia Vuori: Taivaallinen suurperhe
- Cornelia Funke: Reckless – Kiveen kadonnut
- Kari Levola: Suorin mutka ikinä.
- Marja-Leena Tiainen: Kahden maailman tyttö
- Kirsti Ellilä: Eksyneet näkevät unia
- Lin Hallberg & Margareta Nordqvist. Eppu etsii kotia.
- Ansu Kivekäs. Ykkösjätkät
- Ville Tanttu. Tiikerisydän.
- Maria Turtshaninoff. Helsingin alla.
- Siiri Enoranta. Painajaisten lintukoto

5. Klassikko kiikarissa

- Lewis Carrol: Liisa Ihmemaassa
- Rochard Adams: Ruohometsän kansa
- Richard Bach: Lokki Joonatan
- Kenneth Grahame: Kaislikossa suhisee
- Rydiard Kipling: Viidakkopoika
- Yrjö Kokko: Pessi ja Illuusia
- Eduard Uspenski: Fedja-setä, kissa ja koira
- Astrid Lindgren: Veljeni leijonamieli tai Ronja Ryövärintytär
- Tove Jansson: Muumipappa ja meri
-Jean-Jacques Sempé - René Goscinny: Pikku Nikke -sarja
- Jalmari Finne: Kiljusen herrasväki
- Marjatta Kurenniemi: Puuhiset
- Frances Hodgson Burnett: Pikku prinsessa tai Salainen puutarha
- Antoine de Saint-Exupéry: Pikku prinssi
- Charles Dickens: Oliwer Twist
- Arthur Conan Doyle: Baskervillen koira
- Jostein Gaarder: Sofian maailma

6. Fantsua fantasiaa, siistiä scifiä

-C. S. Lewis: Narnia-sarja

- Ritva Toivola: Kummitusjuna
- Michael Ende: Tarina vailla loppua
- Cornelia Funke: Mustetrilogia
- Timo Parvela: Sammon vartijat -sarja
- David Almond: Taivaansilmä
- J. K. Rowling: Harry Potter -sarja
- Philip Pullman: Universumien tomu -trilogia
- Mary Hoffman: Stravaganza
- Neil Gaiman: Coraline tai Hautausmaan poika tai Tähtisumua
- Robin Hobb: Näkijän taru
- Ursula K. Le Guin: Maameren-sarja
- Fombelle, de Timothée: Toby Lolness
- Stanislaw Lem: Solaris
- George Orwell: Eläinten vallankumous tai Vuonna 1984

7. Eläimellisiä elämyksiä

- Janosch. Suuri panamakirja
- Raisa Cacciatore - Helena Häkkinen: Ystävyys on ykkönen
- Linn Hallberg: Sinttu-sarja
- Kari Levola: Kissan koti
- Eppu Nuotio: Koko saaren Kingi-sarja
- Jukka Parkkinen: Karhukirjeitä Karvoselle
- Timo Parvela: Maukka ja Väykkä -sarja
- Sari Peltoniemi: Kissataksi
- Lauren St. John: Valkoinen kirahvi, Delfiinien laulu, Viimeinen leopardi
- Carl Hiaase: Hu- huu!
- Annika Luther: Kadotettu metsä
- Herman Melville: Moby Dick
- Mika Wickström: Vastakarvaan
- Jack London: Susikoira
- R. L. Stevenson: Aarresaari
- Jules Verne: Matka maailman ympäri 80 päivässä

8. Palkittujen paraati Kuvittajista voi valita myös yhden, jonka teoksista kirjoittaa.

- Timo Parvela: Keinulauta
- Tuula Korolainen: Kuono kohti tähteä
- Siri Kolu: Me rosvolat
- Raili Mikkanen: Ei ole minulle suvannot
- Esko Pekka Tiitinen: Villapäät
- Mari Kujanpää: Minä ja Muro
- Tomi Kontio: Keväällä isä sai siivet
- Vilja Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa
- Hannele Huovi: Lasiaurinko tai Höyhenketju
- Marja-Liisa Dieckman: Väläys pimeässä
- Kirsti Kuronen: Piruettiystävyys
- Annika Luther: Kirje maan ääriin
- Marja-Leena Tiainen: Rakas Mikael

9. Salaseura X

- Martin Widmark: Lassen ja Maijan etsivätoimisto -sarja

- Joshua Doder: Koira nimeltä Grk
- Raili Manninen: Jatulitarhan arvoitus
- Johanne Venho: Okulus -sarja
- Eoin Colfer: Etsivätoimisto Puolikuu
- Cornelia Funke: Rosvoruhtinas
- Darren Shan: Friikkisirkus
- Eva Ibbotson: Virta vie viidakkoon
- Niccolo Ammaniti: Minä en pelkää
- Louis Sachar: Paahde

10. Kirmataan kuvakirjaan

- Tove Jansson: Kuka lohduttaisi Nyytiä? tai Kuinkas sitten kävikään?
- Sari Airola: Mia Tiu ja sata sanaa
- Aino Havukainen ja Sami Toivonen: Tatu ja Patu -sarja
- Timo Parvela: Taro -sarja
- Astrid Lindgren: Metsässä ei ole ryöväreitä
- Tove Appelgren: Vesta Linnea -sarja
- Katri Kirkkopelto & Suna Vuor: Hirveää, parkaisi hirviö
- Leen Virtanen: Xing-kirjat
- Leena Laulajainen: Kumma kirje- Emilia Lehtinen: Kulta, voisitko syöstä tulta? tai Ohjeita lohikäärmeen kasvattajille
- Katri Tapola: Satu joka oli totta

Onnea matkaan! Linnoitus on avattu!

ps. (Edit. huom. Jostakin syystä Fantasiakirjat olivat loikkineet kirjoituksen loppuun. Nyt pitäisivät olla paikoillaan!)

NÖF-haaste:Vilja-Tuulia Huotarinen, Valoa valoa valoa

2012-01-28T11:51:00.014+02:00

Vilja-Tuulia Huotarinen: valoa valoa valoa

Karisto, 2011

Finlandia Junior -palkinto 2011

175 s.

Sanoin Mimille:
Minä haluan selvittää sinun surusi.
Sitäpä sinä et voi tehdä, Mimi vastasi. Et sinä etkä kukaan.
Hän sanoi sen niin hiljaa että tuski kuulin. (...)
Ehdin nähdä Mimin silmät ennen kuin hän kääntyi rappusiin.
Ne paloivat yhä.
Mimi nousi rappuset ylös niinkuin oli tottunut tekemään: lähtemään.
Pois! (s.79)

Kiperän koskettava, riipivän repivä ja tuskaisen valoisa, on Vilja-Tuulia Huotarisen palkittu kirja valoa valoa valoa. Sitä kaikkea ja niin roppakopalla, että lukemisen jälkeen on vaikea sanoa mitään. Sanat ovat tyhjiä peilejä, tuijottavat katseen kohdistumatta, ovat olematta kuitenkaan. Jäävät alastomiksi roikalehtamaan kirjainrepaileissaan. Sanaton, sanat on. Ja kuitenkin on lukijana lukemisen päätteeksi täynnä valoa valoa valoa.

Olin kuuntelemassa Vilja-Tuulia Huotarista Akateemisessa kirjakaupassa muutama viikko sitten. Silloin en ollut kirjaa vielä lukenut. Aikaisemmin olen kuullut hänen lukevan runojaan ja pidän valtavasti Huotarisen rytmistä, kielen leikistä ja kirjoittamisen siivistä joiden alla on ilmaa. Kuin runoa on myös tämä teos. Kirja, jossa pimeyden sijaan on epävaloa ja valottomuutta. Mutta ei pimeyttä. Kirja jossa tapahtuu räjähdyksiä. Sisällä ja ulkona. On Tshernobyl ja vuosi 1986, sen valo joka jää väreilemään, leijumaan metsiin ja ketunleipiin. On koko karmiva 80-luku kreppikiharoineen, lepakkohihoineen, Final Countdowneineen ja Sandroineen.

Kun astutaan valoon nähdään enkeleitä.
Enkeleitä on hyviä ja pahoja enkä minä tiennyt kummasta oli kysymys mutta se lensi luokseni.
Eikä se ollut tottunut jäämään paikoilleen.
Joten yhtenä päivänä minä sanoin:
Kokeillaan sitten. Ensi perjantaina. (s. 101)

On Mimi. On Mariia. Valoa valoa valoa. Kaksi nuorta tyttöä, jotka yksinäisyys kietoo yhteen, joiden ulkopuolisuus ja suru saavat painamaan haavat toisiaan vasten.

AVAIN. Avaimia kirjallisuuteen, musiikkiin, kirjoittamisen opettamiseen, maailman pahimpaan ydinräjähdykseen ja sielun syvimpään. Avaimia rakkauteen, ystävyyteen, suruun ja menettämiseen. Avain nuoruuteen, sukupolvien välille ja välillä. Avain rajapinnoille, maan rajojen, ihmisten välisten rajojen. Avain sillan edessä olevaan puomiin.

Avain, jolla avata toinen ihminen, salaisuudet. Avain, jolla sulkea jotakin, viedä jokin päätökseen. Avain, jolla lukita jokin ikiajoiksi. Avain, jota kantaa kaulassaan, taskussaan ja tietää pääsevänsä sisälle. Avain, johon on sopiva lukko. Avain, aivan.

Huotarisen kielileikki on ilottelevaa ja raikasta. Se on runoa proosassa ja proosaa runossa. Se ei suostu lukittavaksi laatikoihin. On ilahduttavaa lukea kieltä ja tekstiä, joka ei istu muotteihin ja nuottiviivoille. Joka avoimesti rikkoo tarinan illuusion puhuttelemalla toistuvasti minua ja sinua, meitä lukijoita.

Kirja vilisee ohjeita kirjoittamiskurssilta. Ovatko nämä antia kenties kurssilta, jossa Huotarinen kertomansa mukaan oli ja jossa tämä kirja sai alkunsa? Loistavasti kirjoittamisen pohdinnat ja selitykset limittyvät osaksi tarinaa. Ne tulevat tarinaksi tarinan kirjoittamisesta ja jättävät lukijalle tilan eksyä metsän punaiseen ja vihreään.

Ei ole helppoa olla 14- vuotias. Tämän kokemuksen kirja nostaa esille.
Yksin. Yksinäinen. Yksi. Yksissä.
Yksinyksinyksin.

Se yksinäisyys, erillisyys ja riipivä ulkopuolisuus on käsinkoskettavissa. Kun ollaan " takki auki, sydän auki". Ihon on paksu, mutta ohut ja tuntee kyllä. Se muistaa.

Muistatko sinä? Entä ihosi? Sen kun olit 14.
Näin kysyy CAPS LOCKILLA ja kuitenkin rivien välissä Huotarinen kirjassaan. Ei tuomitse, ei jätä pimeään, mutta ei tarpeettomasti valaisekaan. Se on epäsuoraa valoa. Ja kuitenkin, ehdottomasti valoa. Jokaisessa meissä.

En minä enempää osaa tästä kirjoittaa. Lukekaa itse.

valoavaloavaloa
valoavaloavaloa
valoavaloavaloa

Big, Big Dreams

2012-01-26T18:47:00.000+02:00

Sain Leena Lumelta tämän tunnustuksen, jonka alkuperää en tiedä. Kysymyksessä on haaste, jossa unelmille voi antaa siivet. Siis mitkä viisi asiaa tekisin, jos raha ei olisi kysymys...

1. Ottaisin viimeistään parin vuoden sisällä työstäni pienen ajan vapaata ja matkustaisin toiselle puolelle maailmaa opiskelemaan, toteuttaisin siis opiskelu- ja kieliunelmani. Asuisin jonkin aikaa ulkomailla kieltä, kulttuuria, mutta ennen kaikkea lastenkirjallisuuden opintoja ja ehkäpä tutkimustakin tehden. Asuisin meren äärellä ja matkustelisin. Siinä ohessa ja tekisin vapaaehtoistyötä. Ei olisi murhetta siitä, millä oikein elän, muullakin kuin hengen ravinnolla.

2. Ostaisin meren ääreltä itselleni oman paikan. Sellaisen, jossa jalkojeni alla olisi sileä kallio ja jonka rantaan tyrskyt löisivät. Jonne voisin mennä silloin kuin tuntuu hyvältä.

3. Ottaisin ajan ja vapauden kirjoittamiselle. Antaisin itselleni mahdollisuuden kokeilla sitä, kantaisivatko siipeni kirjoittamalla.

4. Etelä-Amerikasta valitsisin yhden tai pari kohdetta: koulutusta, oppimateriaalia, lämpöä ja sähköä taloihin, ravintoa ja terveystarpeita. Sellainen kokonaisvaltainen apuprojekti tietyn alueen lapsille. Haluaisin olla myös mukana muutenkin kuin taloudellisesti.

Kotimaassa haluaisin antaa rahaa psykologisiin palveluihin ja ennaltaehkäisevän lapsityön tekemiseen.

5. Lahjoittaisin kirjoja. Ostaisin suuria määriä luettavaa ja lahjoittaisin niitä sellaisiin päiväkoteihin ja kouluihin, joissa ei ole ollut mitään mahdollisuuksia perustaa virikkeellistä oppimisympäristöä.

Haaste on kierrellyt blogeissa tiuhaan, joten jos koet aiheen omaksesi, nappaa itsellesi ja kirjoita, mitä sinä tekisit. BIG BIG DREAMS...

NÖF-haaste: Mikko Rimminen, Nenäpäivä

2012-01-23T09:00:00.002+02:00

Mikko Rimminen, Nenäpäivä

Teos 2010

sivuja 330

Finlandia-palkinto 2010

Luettu osana NÖF-haastetta

1. Rimmis-runoa:

sivu 22 :

Työnnältää,
lehdille ruopimani harakanvarpaat
käyttääkö wettexiä vai viledaa
karpalokastiketta tai kissanpissaa
turhakeyhteydelle jotakin käyttöä
jääräpääluontoisesti

ulkona syksy
viuhui ohi kirjavina juomuina
sisällä linja-autossa aivastettiin

ei ihmiskunta ole saanut mahtumaan
niin paljon yksinäisyyttä pieneen tilaan,
tihkusateeseen.

2. Ripaus Rimmisen henkilökuvaa
sivu 143

(...)kuivettuneeseen olemukseen nähden aika paksut maiskauttelijanhuulet hymyilivät vaivihkaista hymyä. Kasvot olivat vuosirenkautuneet kaareville rypyille suun ympärille kuin keskelle naamalaatikkoa olisi heitetty kivi. Dyynikkään otsan yllä siimamaisia hiuksia riitti juuri ja juuri sen verran että niistä oli saatu vesikammattua kimppu ohuita raitoja, jotka kulkivat maksaläikkäisen päälaen yli.

3. Verbimetsästystä (kolmen sivun hakuammunta ilman sihtaamista):

jurmuttaa
mullistua
viipottaa
toikkaroida
pyllähtää
sakkautua
punkaa
jäpisyttää
könöttää

4. Sisäinen monologi, ulkoinen dialogi ja mitäkaikkeasiltäväliltä:
sivu 145

Herramunjee, käväisi mielessä, ja sitten pää olikin nopeasti täynnä kaiken maailman vierasta siunailua, mistä nekin jumalattoman mieleen yhtäkkiä tunkivat, kaikki taivaanisät, herraparatkoonit, seebaotit, potifarinvaimot; mutta sitten sekin unohtui nopeasti, koko uskonkuvasto, ja mielssä rykäisi ainoastaan että ei kai se nyt ollut mennyt kuolemaan, ukko, mitä sen kanssa sitten tekisi.

(toim. huom. Edelliset pätkät on törkeästi varastettu ja tahallisesti järjestykseen laitettu kirjasta Nenäpäivä, Rimminen)

***

Ennalta: Mikko Rimmisen Nenäpäivä voitti Finlandia-palkinnon 2010. Minä ajattelin ennakoluuloisena, että pah, tuskinpa tulee luettua NÖF-haasteesta huolimatta. Rimmisen Pussikaljaromaanin kaksi yritystä olivat päättyneet kirjan ja minun välirikkoon. Siinä sitten kääntelin kirjaa kädessäni. Työkaveri oli sitä kehunut ja lainaan tuonut. Luettava se ehkä olisi.

Aluksi: Hurmaannuin kielestä, sen rikkailusta kikkailusta ja verbaali-ilotulituksesta. Huumori puri verekseltään.

Alkuhurman jälkeen: Kirja lojui. Sivulla 50 oli taitekohta. Ajattelin että tässäkö tämä nyt on? Voittaja kertakaikkiaan. Kirja, joka perustuu siihen, että päähenkilö säntäilee eri rapuissa ja sitä sitten kuvataan pitkään ja hartaasti kielellä hassutellen. Haukotus.

Herpaantumisen jälkeen: Joku siinä jäi kaivamaan, kuítenkin. Siitä huolimatta, että olin ehtinyt ärsyyntyä tilkesanojen määrästä ja editoin jo hyvää vauhtia tekstiä. (Ei muuten ole allekirjoittaneelle tyypillistä.) Piti kääntää uusi sivu lukemisessa. Päätin, että luen kirjan loppuun. Päätin, että en lue ihan jokaista sanaa vaan yritän löytää rytmin, joka tekstissä selvästi oli. Löytyihän se. Alkoi soljua Nenäpäivä. Aloin nauttia lukemisesta.

Kirja syveni. Henkilö tuli lihaksi ja vereksi, alkoi hengittää. Minä aloin uskoa Irmaan, yksinäiseen rouvashenkilöön Hakaniemestä. Sellaiseen, johon olen törmännyt raitiovaunussa tietämättäni. Minkä Irma sille voi, että sille sattui ja taphtui. Että oli lähdettävä yhä uudestaan Keravalle. Että kyleytutkimuksena alkanut ramppautuminen muuttuikin ihan muuksi. Että huoli painoi, ja ikävä. Kaipuu jonkun kanssa samaan kahvipöytään, juttuseuraksi istumaan, maailman menoa ihmettelemään. Ei ole ihmisen hyvä yksin, tuuttaa Rimminen. Se kirjassa puhutteli, globaali ilmiö, ihmisen kaipuu toisen luo.

Mieleeni hiipi salakavala juoni: jos naittaisi Irman ja Mielensäpahoittajan. Millainen kauppa se olisi, kahden ja kolmannelle korvapuusti? Sitten ajattelin esitellä Irmalle Krsitina Carlsonin esittelemän William N:n., joka kyllä luultavasti antaisi pakit Irmalle, joka ei ole tiedenainen. Toisaalta kiinnostus asioiden keräämisen voisi heitä kahta yhdistää. Samaan kahvipöytään voisi istuttaa HS:ssakin vaikuttaneen Anti Mannisen. Tämä negatiisipositiivisuuden henki on vallalla henkilöhahmoissamme, joten kiinnostavaa olisi nähdä, millainen keitos näistä yhdistettynä syntyisi. Jokaisen seurassa olen viihtynyt - ehkä minussa tai meissä kaikissa asuu se pieni lehmä, eikun...

Viihdyin Irman auton kyydissä, tämän analyyttisen tarkassa havainnointimonologissaan, pienissä ja harvaksi käyneissä ihmissuhteissa, mutta ennen kaikkeaa siinä, miten ihminen on toiselle ihminen.

Loppupuolella: Elokuvalta se alkoi lisäksi tuntua. Tiivistyminen tapahtui kirjan loppupuolella, kun. asiat vyöryivät elokuvallisen kerronnan voimalla. Mieleeni tuli Niccolò Ammaniti parhaimmillaanm tau Jalmari Finnen Kiljusten humoristisen kohelluksen, joka menee niin yli ja överiksi, ettei voi muuta kuin nauraa. Voisin hyvin kuvitella Nenäpäivän valkokankaalle tai teatteriin. Ritva Valkama keikkui mielessäni jo päähenkilönä lavalla. Menisin katsomaan, ilman muuta. Sitä paitsi ei tämä pelkkää kielellä kikkailua ollutm ei huumorilla heilumista. Surullinen tarina kaiken kaikkiaan. Sellainen, jonka jälkeen haluaisi sanoa jotakin painavaa, mutta sanat ovat vähissä.

Huumoria aloin hautoa. Mikä minua nauratti. Päähenkilön ajatukset ja tulkinnat tietysti. Mutta ennen kaikkea hilpeyteni kohdistui vyryvällä tahdilla eteneviin tilanteisiin, joissa Irmaa vietiin ja muuta kansaa. Tiedättehän sen tilanteen, jossa maljakko putoaa pöydältä ja hetken verran aika hidastuu, käsi ojentuu, jalka osuu maton kulmaan, maailmaa kiepsahtaa ympäri ja hetkeä ennen kuin kolauttaa päänsä alalaatikon kulmaan, tajuaa mitä tuleman pitää. Jalmari Finne on suosikkini tämäntyyppisessä kohelluskomiikassa. Tilannekomiikka on yksi huumorin alalaji, joka minuun puree. Hyvin usein elokuvissakin se on jokin hyvin pieni asia, jonka kuvittelen tosielämään ja se alkaa huvittaa. On tullut usein naurettua siis siellä, missä muut eivät ole nauraneet.

Onhan Nenäpäivän huumori myös mustaa. Sitä, että kaltoin käy ja sekin naurattaa. Että siinä mustimmassa hetkessä havainnoiva Irma koomisesti tulkkaa maailmaa. Ja kuten sanottu, huumori on taitolaji. Se mikä naurattaa toista, voi saada toisen kavahtamaan järkyttyneenä. Koin, että hassujen tilanteiden yhdistyminen melankoliseen hahmoon ja surumieliseen yksinäisyyteen, oli onnistunut yhdistelmä. Niinhän sitä sanotaan, että turvallisessa seurassa voi itkeä ja nauraa sydämensä pohjasta. Sellainen Irma on. Tavallinen ihminen, jonka seurassa minä annoin naurun tulla. Kyyneliin en tällä kertaa yltänyt, vaikka surku tulikin, Irman poikaa ja Irjaa, Arjaa ja Irmaakin.

Kirjan pituuttakin pähkäilin. Ensin mietin, että olisipa tuo riittänyt aiheeseen 50 sivua. Muttamutta. Sitten ajattelin, että tarvittiin koko tarina. Se, että päästiin tunnelmasta toiseen, Helsingistä Keravalle, ihmissuhteiden rakentuminen ja syventyminen, hersyvän komiikan kääntyminen melankoliaksi ja suomalaiseksi perusyksinäisyyden kokemukseksi. Kirjan alku ja loppu soivat eri sävellajissa. Ja keskelläkin käydään monessa erillisessä konsertissa. Sinfonia vaatii useamman osan. Yhdellä osalla olisi pärjännyt kyllä, siitäkin olisi nauttinut, mutta yksipuoliseksi se olisi mielestäni silloin jäänyt. Nyt tulivat mukaan ne harmaan sävyt, jotka saivat lukijana ainakin minut eläytymään.

Ja minä pidin Nenäpäivästä ja nenäpäivästä. Siitä nenittelystä ja nenäilystä, nenäkkyydestä, kirjan punaisena lankana kulkevasta nenän olemuksesta ja merkityksestä. Mihin kaikkeen sitä nenänsä pistääkään elämänsä aikana. Pitkänenäisenä sitä tietää, mikä merkitys nenällä on, ihmisille ja kansakunnille.

Kaiken jälkeen, lukemisenkin: Niin siinä sitten kävi, että Rimminen sai siunauksensa. Tunnustan ennakkoluuloni ja pienuuteni tässä suuressa kirjamaailmassa. Olen lukenut taitavasti kirjoitetun kirjan, joka on palkintonsa ansainnut. Kirja on saanut valtavasi kiitosta, mutta myös armotonta kritiikkiä, esimerkiksi blogimaailmassa. Olen usein sanonut, että kun kirja jakaa mielipiteitä, siinä täytyy olla erityistä. Sellaista, joka osuu ihmisten tunteisiin, ärsyttää tai hykerryttää, vihastuttaa tai ihastuttaa. Sellainen kirja on Nenäpäivä.

- Halojata, halojata!

Kurkista Rimmisen haastattelu Aamun kirjassa:

Lue kirjasta lisää:

HS:n arvio kirjasta
Parnasson arvio

Blogistaniassa:

Penjami, Jäljen äänestä
Ina
Jori Kaiken voi lukea-blogista
Järjellä ja tunteella
Kirjanurkkauksen Zephyr

Jos minä saisin valita... Lauantailauseita ja -lauluja

2012-01-21T12:06:00.000+02:00

Jos minä saisin valita.
Olisi vain neljä vuodenaikaa, välivuodenajat nuo mitäänsanomattomuudet saisivat jäädä elämättä.
Jos minä saisin valita.
Ihmiset lukisivat kirjoja.
Jos minä saisin valita.
Lukisin itse enemmän, kirjoittaisin enemmän. Olisin enemmän. Tässä ja nyt.
Jos minä saisin valita.
Helsinkiin tulisi Guggenhaimin sijasta kunnollinen Keskustakirjasto,
jos pitäisi valita. (ks. Hannu Pöpponen HS 21.1. C1.)
Jos minä saisin valita.
Mieluummin kahvi maidolla kuin ilman.
Jos minä saisin valita.
Ihmiset sanoisivat kiitos, anteeksi ja ole hyvä, katsoisivat junassa silmiin ja hymyilisivät.
Jos minä saisin valita.
Presidentiksi valittaisiin ihminen, joka suvaitsee muita.
Jos minä saisin valita.
Nukkuisin jokaisena aamuna pitkään.
Jos minä saisin valita.
Asuisin meren rannalla ja heräisin meren ääniin.
Jos minä saisin valita...

Tämä lauantai alkoi näillä sanoilla. Mitä sinä valitsisit, jos saisit valita?

Lennätänkin pienen kirjoitushaasteen seuraaville bloggaajille.

Lähetä haaste eteenpäin seuraaville sinua ilahduttaville kirjoittajille!

Kirsin Kirjanurkkaan

Leena Lumelle

Satulle Satun luetut -blogiin

Helmi-Maaria Pisara

Mirkalle Uuden kuun aikaan- blogista

Lauantain lauluissa kipitellään jo viikossa 21.

Aiheena tällä viikolla ovat: Onnellisuuden laulu ja kesäkuva.

Talven keskelle, lumen taikavaloon pisarallinen onnea ja sitten muisto ja hetki kesässä, olkaapas hyvät!

Tämä kappale saa aina hyvälle tuulelle, tekee onnelliseksi. Lupaa kaikkea hyvää, jota jokainen meistä ansaitsee tässä ja nyt! Siispä lumoavan leppoisaa lauantaita teille kaikille!

Haasteiden uusi elämä - katsaus yläpalkkien salaperäiseen maailmaan

2012-01-19T08:00:00.013+02:00

Noniin. Sainpa sen tehtyä. Ihan on tyytyväisenä suu hymyssään, kun valmista tuli. Elikkäs, nyt on uuteen uskoonsa singahtaneet yläpalkit ja toivottavasti uusi arkistointivimmani helpottaa teitä lukijoita hahmottelemaan, että kukamitähäh ja millonka se oli vai joko meni.

Menneet ovat menneitä, niille on nyt palkin oikeassa laidassa aivan omat sivustonsa. Kahden vuoden lukulistat löytyvät yhdeltä sivultaan, jonne toivottavasti kertyy vielä monen monta vuotta lisää. Myös edellisvuoden roimat haasteet ovat omana sivunaan. Olin minä aika uuttera, huomaan. Ja jopa TB-haasteeseen sain kasaan noin monta pistettä. Ilman suorittamista, ah! Annoin itselleni luvan keittää herkulliset kahvit, jotka nautin tumman suklaapalan kera. (Nautintojen vuoden alun kunniaksi!)

Tämä vuosi esittäytyy sitten erillisellä sivullaan. Kokosin Haasteet 2012 -sivulle kaikki tänä vuonna aloitetut haasteet. Saattaapa olla, että sivusto se eleleepi omaa elämäänsä vuoden aikana. Lupaan tehdä kuitenkin jonkinmoisen tilitarkastuksen haasteiden osalta vuoden päätökseksi. Ja jos meinaa jäädä joulukuun jalkoihin tämä lupaus, saa dementoituvaa muistutella.

Merihaasteesta on tulossa tulevien viikkojen aikana useampikin postaus. Tämä tarkentuu siis haasteen myötä.

Lasten linnoitus -haaste käynnistyy Runebergin päivänä 5.2., joten myös sen osalta haaste vielä täsmentyy myöhemmin.

Lue omasta hyllystä -haaste kukuttelee jo mukavasti. (Ja auttakaa nyt hyvät immeiset minua huonomuistista muistamaan, kuka tämän haasteen alunperäinen keksijä elikäs alkutaho ja ideopromoottori on? En löytänyt halaistua tiedon palaa mistään.

Kotimaisen kirjallisuuden aarrejahti -haaste sopii mainiosti minulle, kun NÖF-haastekin etenee nyt mukavasti Finlandia-palkittujen parissa.

Onhan nuita. Ei ole kuitenkaan sellainen ähkyolotila heti alkusiltään. Ihan lupsakkaasti saan jälleen ohjaimia ja vapauksia lukemiseen. Kyllähän te tiedätte jo sen, että antaa elämän kuljettaa, joskaan ajopuuksi en herkeä. Haasteita voi tulla lisää vuoden aikana, tahi sitten ei. Sekin riippuu kaikesta, mikä roikkuu. Ei paineita, ei suorituksia vaan naatiskelua ilman naatiksi valahtamista.

Muutama on itsellänikin vielä viritteillä, katsotaan mitä tuleman pitää. Alan päästä tammivauhtiin. Se on hyvä se, ihan jo tuppasi murehdittamaan, jotta miten käy kynän heiluttelun, jos ei ala lyyti kirjoittamaan. Rupesi se onneksi runolle, lyyti. Tässä ollaan ja näillä mennään. Hymyssä suin, kaahaten kahtakymppiä. Ei ole kiiru ei. Entistä ehompana. Viikonlopun kynnyksellä.

(Lienee Rimmisen vaikutuksia tämä kieli tänään - koettakee kestää! Ehkä tämä menee ohitse...)

Piipahdus Pariisiin - Kristina Carlson: William N. päiväkirja

2012-01-17T08:00:00.002+02:00

Kristina Carlson: William N. Päiväkirja

Otava 2011

159 s.

10. 1. 2012 Helsiki, bussimatkalla

Aloitan kirjan, joka löysi minut Bestseller-hyllystä. Ah, kirjaston uutuushyllyjä! Hymyillen saavun kotiin, käperryn kirjan kanssa sohvalle työpäivän päätteeksi. Päiväkirjamuoto ihastuttaa. Mutta kuka kirjoittaa? Kenen ajatuksia nämä ovat? Kuka on tämä mies, joka kärttyisästi tarkastelee maailmaa Pariisista käsin.

"Minä taas olen ´paha´, olen aina ollut, jo nuorena miehenä, kun karkotin tärkeät miehet tiehensä Faunasta & Florasta ja rettelöin osakunnassa myös, mutta niin olen sitten vapaaehtoisesti elänytkin sen ´hyvän´ulkopuolella, jota nykyään palvotaan. En väitä, että olisin syntynyt ´väärään aikakauteen´, kuten jotkut tekevät puolustellakseen epäonnistumisiaan, he näet kuvittelevat, että olisivat menestyneet elämässään paremmin sata vuotta sitten tai sata vuotta myöhemmin. Eivät aikakaudet sittenkään kovin paljon poikkea toisistaan, vaikka sodat tulevat ja menevät ja vallanpitäjät vaihtuvat, koska (...) kaikille ajoille yhteistä on se, että myötäilyllä ja mielistelyllä pääsee pidemmälle kuin suorapuheisuudella." (s. 37)

Vahvaa, vahvaa henkilökuvausta!

12.10. 2012 Helsinki, kotona

Odotan kirjan ääreen pääsemistä. Mukava lukea kirjaa, jonka lukemisesta nautin näin paljon.

William N. on elävä henkilö. Olen häneen tutustunut onneksi vain tekstien välityksellä. En tiedä, haluaisinko keskustella hänen kanssaan, eikähän minulla juuri olisi puhuttavaa ihmiselle, joka on kiinnostunut vain tieteestä, jäkälistä kasveista, hyönteisistä ja lääketieteestä. Ohutta ja amatöörimäistä on oma tietämykseni näillä alueilla. Siksi taitaisin leimautua Williamin mielestä humpuukiin taipuvaiseksi taitelijaseiluksi ja juuri taitelijat aiheuttavat hänessä suurta pahennusta. Vielä suurempi synti Williamin mukaan on kuitenkin poroporvarillisuus. Ehkä säästyisin tuolta kritiikiltä, vaikka mukavuudenhaluni on kyllä paheksuttavalla tasolla, myönnettäköön.

William N. sai minut nauramaan ääneen.

13.1. 2012 Helsinki, yökyöpelöintiä kotona

Willian N. on tuonut mieleeni nyt muitakin kirjoja ja päähenkilöitä. Erityisesti Tuomas Kyrön Mielensäpahoittaja olisi voinut tulla juttuun Williamin kanssa. Molemmat kun ovat, anteeksi kielenkäyttöni, vanhoja jääriä ja jurottavat lähes kaikesta. Toisaalta sota siitä olisi voinut syttyä Williamin ja Mielensäpahoittajan välille. Molemmilla kun on vahvat mielipiteet ja oikeassa olemisen tarve. Tästä syystä voi olla hyvä, että miehet eivät eläneet samalla aikakaudella.

Entäpä sitten Irma. Olisiko Rimmisen Nenäpäivän Irma ollut se nainen, johon William N., tuo suuri tiedemies, olisi voinut rakastua. Irmassakin kun asustaa tuo sama perusnegatiivisuus, lasit joiden läpi koko maailma näyttäytyy hieman kummallisesti vääristyneenä. Vahva täti on Irmakin, oikeassa ja ompäinen. Juuri sellaisen naisen kanssa Williamin voisi nähdä elävän. Olisiko miehestä tullut vähemmän negatiivinen, jos hänen rinnallaan olisi ollut joku, joka edes hieman välittäisi Constancen (ex-vaimo, miksi he yhdessä olivat ja miksi oikein erosivat?) ja Elisen (siskoarmas) lisäksi? Siitäkin huolimatta, että mies kammoaa sanaa onnellisuus ja rakkaus.

Onko vallalla negatiisen monologikertojan käyttäminen laajemminkin, pohdin lukiessani. Näitä kirjoja, kun on tullut vastaan useampia. Kyrön Mielensäpahoittaja on tästä mestarinäyte. Kirjastahan muuten on keväällä tulossa toinen osa Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike. Mikko Rimmin en käyttää kirjassaan Nenäpäivä samoja keinoja. Palaan kirjaan vielä myöhemmin, sillä lukeminen on ´vielä kesken. (Miksi muuten joidenkin kirjojen lukeminen vie aikaa ja vaatii lepotaukoja?)

Ja sitten tämä: Kristina Carlsonin raikas kirja! Ensikosketus kirjailijan tuotantoon. Luettava on lisää Carlsonia, tuumin. Lukematta kun ovat sekä Finlandia-palkittu Maan ääreen (1999) sekä Herra Darwinin puutarhuri (2009).

William N. päiväkirjan vahvuuksia ovat henkilö, paikka ja aika - kyynisen kärttyisä tiedemies, Pariisi ja vuosisadan vaihde. Niukoilla eleillä kirjailija luo omaäänisen kertojan, jonka silmin maailma on vastahankainen paikka. Voi että pidän tästä kerronnasta, kielestä ja sen raikkaudesta. Teksti hengittää hyvin. Päiväkirjamerkinnöin etenevä kirja ei ole lainkaan raskasta luettavaa vaan eripituiset ja tyylilliset erilaiset merkinnät antavat tekstille ilmaa.

14.1. 2012 (ei paikkamerkintää)

Kirja on nyt luettu. Se oli ahmaistava kirjapala. Sellainen, jonka lukee nopeasti. Ja kuitenkin, on kirjassa monta tarinaa ja tasoa.

Se on kertomus erilaisuudesta. Kun ihminen kokee olevansa erilainen ja siksi ulkopuolinen. Erilaisuuteen liittyy myös hylkäämisen pelko, ajatus siitä että itse on paha, huono ja epätoivottu.

"´Seuraelämä´= lievetakkiset herrat kumartelevat ja pönkkähameiset naiset niiailevat, ja kaikki pitelevät sirosti lasia sormenpäissään, istuksivat pienissä ryhmissä herrat piippu hampaissa, naiset ompelus sylissään, ´konverseeraavat´ovat yhtä mieltä ja nyökyttelevät. Yksimielisyys! Se lienee ´seuraelämän´avainsana! (s. 74)

Pienin siveltimen vedoin Carlson maalaa tällaisen yksinäisen vanhuksen elämän, jossa varpaat palelevat, kuume saa hourailemaan eikä kukaan välitä, vai välittääkö sittenkin?

Se on kirja vanhuudesta ja yksinäisyydestä.

Se on kirja tieteen ja taiteen välisestä kaplakasta. Tieteilijöiden välisestä kilpailusta ja debatista. Tiede vastaan taide 1-1, jatkoajalle mennään. Olisiko taiteessa jotakin samaa kuin tieteessä? Entäpä ne kysymykset, joihin tiede ei koskaan voi antaa vastausta. Taidetta halveksiva William N. kirjoittaa muistelmiaan, vaikka juuri kirjailijoita hän eniten taiteilijoista halveksii. Kaikkia muita paitsi Zolaa.

Se on kirja menetetystä maineesta ja siihen takertumisesta. Tähän kaikkeen liittyy suunnaton määrä katkeruutta ja kaunaa, kateuttakin. Luopuminen on avainsana. On paettava, kun ei voi saada haluamaansa. Lähdettävä Pariisin, sinne missä kukat kukkivat, ja kuitenkin elämä ei muutu toiseksi paikkaa vaihtamalla. Mitä ihminen on sen jälkeen, kun on saavuttanut jotakin, mutta ei enää kykene tekemään ja suorittamaan sitä, mihin on tottunut. Milloin ihmisen elämä on turhaa?

"Kysyn, minä vai professori S. Schwendener, tuo svetisiläinen, joka kieltää jäkälien autonomian väittämällä, ett jäkälät eivät ole oma lajinsa, vaan sienten ja levien liitto! Minä katkaisen välini jokaiseen tiedemieheen, joka harrastaa schwendenerismiä. "(
Se on kirja yhteiskunnan eriarvoisuudesta. Siitä, että joku pärjää toista paremmin. Kuka pärjää elämässä ja mikä on menestyksen avain. Tässä kirja yhdistyy Hotakaisen Jumalan sanaan, joka sivaltelee samoilla teemoilla. Teema on Carlsonilla kuitenkin niin rivien välissä, että mietin, oliko kysymyksessä kannanotto vai ei. Ylen haastattelusta sain kuitenkin vahvistusta sille ajatukselle, joka lukiessa heräsi. Ehkä kirja ottaa kantaa myös kirjaijoiden ja taiteilijoiden asemaan yhteiskunnassa.

Tämä pienoisromaani on kertakaikkisen loistava. Kielellisesti ja ajatuksellisesti kirja sisältää timanttisia lauseita ja oivalluksia:

"Yksinäisyys ei ole apeaa eikä surullista, mutta joskus se on ikävää, ja minä päättelen tämän johtuvan seurasta, jossa olen yksin." (s. 88)

Nyt oikein harmittaa, että jouduin tekemään Blogimaailman Finlandia-kirjojen listan jo joulukuussa. Tämä kirja olisi varmasti kiivennyt listalleni. Se on humoristinen, mutta samalla koskettava ja riipaiseva, surullinenkin. Tylsäksi kirjaa on sanottu, mutta minä viihdyin kuivakan miehen parissa hyvin.

15.1. 2012 Kahvilassa, kun Pariisi on tullut Helsinkiin...

Lukekaa!
Mitä muuta minä voisin sanoa?
Juon kahvin.
Olen hetken Pariisissa.
Kirja on matka.
On aika palata kotiin.

"William N. on kasvitieteilijä William Nylander , joka asui suuren osan elämästään Pariisissa. Hän oli Helsingin yliopiston ensimmäinen kasvitieteen professori 1850- ja 1860-luvulla. Hän oli myös lääketieteen tohtori. Nylanderin muistiinpanovihko – Carlsonin romaani – kattaa ajan marraskuusta 1897 maaliskuuhun 1899. Henkilö on todellinen, mutta tapahtumat fiktiivisiä. Kirjaan sisältyvä sähke ja kirje ovat historiallisesti autenttisia." (Lari Lybeck, Turun Sanomat 15.8.2011)
Faktaa: tieteilijä oli väärässä. Jäkälistä. Tämä oli tiedossa Nylanderin aikaan, mutta tieteilijä kieltäytyi tätä hyväksymästä. Toisaalta hän oli ensimmäienen joka huomasi jäkälien olevan katalysaattoreita ilman puhtaudesta. Faktan ja fiktion sekoittuminen on kirjassa kiinnostava asia. Onko tietelijä kuin jälälä itsekin?

Kritiikkejä ja muuta kiinnostavaa kirjasta:

Aamun kirja, Yle: haastateltavana Carlson.
Turun Sanomat

Helsingin Sanomat

Parnasso

Kirjasta ovat kirjoittaneet esimerkiksi:

Jaana Lukukaudesta

Lumiomena

Sanna

s. 42)

26.12.97 Joulu ja sunnuntai = porvarillisen talven seisaus, kun kristallikruunut hohtavat, pöydillä on valkoiset liinat, hopeat , ja posliinit ja kristallit, tarjotaan ostereita, lihalientä, pasteijoita, kalkkunaa, porsasta, härkää vanukkaita, hyytelöitä, kakkuja, juodaan champagnea, portviiniä, konjakkia! Oksetus, ähky, vatsakatarri, kihti ja sydänhalvaus! Koti koristettu mistelinoksilla (pelkkä loiskasvi!), avataan paketteja, särjetään pähkinöitä, rouskutetaan, maiskutetaan. Syökää, juokaa, pikkuporvarit, älkää katsoko ikkunasta ulos! Rikkaiden rikkaus paistaa ikkunoista, muta älkää köyhät katsoko sisään (kirjoittettu ranskaksi). (s. 23)

Bloginpitäjän pohdiskelua kirjoittamisesta - lauantain lauluissa viikko 20

2012-01-14T11:29:00.000+02:00

Amman tammikuun pohdiskelut blogin kirjoittamisesta osuivat ja upposivat. Amma kirjoittaa:

"... varaan itselleni mahdollisuuden lukea hitaasti, enkä ahdistu, jos blogiin tulee joskus normaalia pidempi päivitystauko."

Oli pakko tarttua näppäimistöön itsekin, kirjata ylös se mitä olin loman aikana miettinyt lukemistani ja kirjoittmistani. Sitä, miten paljon blogin kirjoittaminen on viime vuoden aikana antanut, mutta myös ohjannut kirjavalintojen tekemistä ja niistä kirjoittamista. Uutuuksien perässä tunsin toisinaan juoksevani kuin sadan metrin aitajuoksija. Siitäkin huolimatta, että yritin hidastaa, antaa asioiden mennä ohitse. Kiiluvin silmin huomasin tuijottavani uutuushyllyjä, selaavani katalogeja ja murehtivani sitä, miten vähän ehdin lukea ja kirjoittaa. Sekin stressasi, että hyllyyn ilmaantui kirjoja, joita en ennättänyt lukea siinä ajassa kuin olisin halunnut. Olinko laiska, kunnianhimoton ja kertakaikkisen onneton kirjabloggaaja? Kuka minua aikataulutti? Kenen määriin omiani oikein vertailin? Mistä standardit tulivat?

Onhan selvää, että kun tekee kunnianhimoisesti ja innolla päivätyötä, johon uppoaa päivästä vähintään se kahdeksan tuntia, ulkoiluttaa siihen kolmesti päivässä koiruuden ja tapaa ystäviä, yrittää pitää fyysisestä kunnostaan jonninmoista huolta, on aikaa lukemiseen ja kirjoittamiseen rajallisesti. Turha sanoa, että aika on priorisointia. Toisinaan aika on myös realiteeteissa kiinni. Arjessa ja elämässä.

Priorisointi on sitten sen jälkeen, kun on huolehtinut ne Maslowin hierarkian peruspilarit kuntoon: on unta ja ruokaa pöydässä. Toisaalta vaikka aikaa olisi kuinka, lukisinko ja kirjoittaisinko tekstejä tämän enempää. En osaa sanoa. Luulen, että olen ylipäätään aika hidas lukija. Luen ja ajattelen. Kirjaan ajatuksia muistiin. Luen muistilappujen ja vihkojen kanssa. Toisaalta ahmin välillä useita kirjoja yhtäaikaisesti, jolloin yhden kirjan lukeminen venyy. Tälläkin hetkellä kesken on viisi kirjaa, jotka etenevät kuitenkin hitaasti, mutta varmasti. Jokaisen niistä luen loppuun.

Onneksi olen kirjannut lukemiani kirjoja ylös jo sen verran pitkään, että saatoin olla blogistanian mittakaavassa varsin vaatimattomiin lukuihini tyytyväinen. Vertailu saa kuitenkin aikaan monelaisia tunteita ja ajatuksia. Olin lukenut huikeita kirjoja, päässyt matkalle moneen maailmaan, harjoittanut eskapismia, kohdannut henkilöitä joista luopuminen oli kiperää, lumoutunut kielestä, kirjoittanut monta osuvaa lausetta ja hyllyyni oli löytäytynyt monta sellaista kirjaa, joista pidän. Silti huomasin vähätteleväni omaa lukemisen määrääni. Mietin jopa, laitanko määri ensinkään esille. Huokaus!

Kilpalullisuus ei oikein sovi blogin pitämiseen. Tai ehkä se vain ei sovi minulle. Se, että pitäisi olla kärkikähinässä, etulinajassa ja sprinttisuoralla. Näin siitäkin huolimatta, että koen olevani kohtuullisen kilpahenkinen. Lukeminen on minulle ennen kaikkea nautinto, rakas olemisen ajanvietteen muoto ja harrastus, se minun juttuni. En halua, että siitä tulee työ ja suorite. Sellainen asia, jota tekisin hampaat irvessä tai että lukisin niitä kirjoja, jotka minua eivät kiinnostaisi. Toki kirjallisuusopintojen yhteydessä oli luettava paljon sellaistakin, mistä en pitänyt enkä kokenut mielekkääksi. Hyvä on toisinaan myös laajentaa lukemistaan, liikkua epämukavuusalueella. Mutta vapaaehtoisuus suo vapauden valita lukemisensa ja sen tahdin, millä lukee.

Siksi mietin joululomaa viettäessäni, että tuleva blogivuosi voisi olla NAUTINTOJEN VUOSI. Mitä se sitten tarkoittaa?Alkaako tässä nyt sitten se perisynti suorittaminen tunkeutua jo nautiskeluunkin: että tänään suoritan nautiskelua? Karmiva ajatus. Mitä kirjoista nauttimisella tarkoitetaan?

Minulle se voisi olla kiireettömyyttä, rauhaa kirjojen ja tekstien parissa, leppoisampaa julkaisutahtia sekä irtiottoa siitä, mitä ympärillä tapahtuu. Älkää ymmärtäkö tätä väärin.... en minä ole piittaamaton siitä, mitä muut tekevät ja lukeavat. En halua olla autiolla saarella blogini kanssa, ehei. Toivoisin kuitenkin, että olisin ajatusten ja kirjoittamisen tasolla edellisvuotta vapaampi siitä, mitä blogimaailmassa luetaan ja kirjoitetaan. Että voisin kulkea polkuani, sitä joka on sammaleisen metsän ja suurten kivien polku. Sitä joka vie minut meren äärelle raikkaisiin tuuliin. Sitä minä tulevalta vuodelta ennen kaikkea odotan.

Kun tätä mielessäni pohdin, huomasin miettiväni lukijamääriä. Nehän romahtavat tällä tyylillä, selvä se. Sitten mietin, miksi näin. Olemmeko liiaksi kiinni siinä, mitä ympärillä tapahtuu? Olemmeko liian hektisiä kommentoimaan ja elämään teksteissä vähän pidempään? Onko blogitekstin elämänkaari kuin sudenkorennolla? Miten tähän asiaan voisi vaikuttaa?

Amman keskustelussa on jo monia valtavan hyviä kommentteja tähän! Kiitänkin Ammaa rohkeasta kirjoituksesta ja keskustelun avauksesta. Tästä on hyvä jatkaa!

***

Lopuksi musiikkia ja kuvia viikonvaihteeseen:

Musiikkikuvahaasteessa viikolla 20 ovat aiheena Suuttumuksen laulu ja Liikkeessä:

Suuttumuksessa on enrgiaa, se saa ihmisen toimimaan:

Toinen kappale on vielä enemmän sitä, mitä suuttumuskin: se menee, se tulee kuin juna. Tilanteita, joina puhallat höyryjä pois, päästät perkeleet ilmoille, pirun sarvet näkyviin, ja se on elämää. Tämä kappale on tarinana hieno ja vaikka se on vanha, edelleen pidän tästä kovasti:

Kuvahaasteessa:

Rooma, Vatikaanimuseon poraat - Liikkeessä.

2012 Kevään kirjatärppejä Kirahvimaiseen tapaan nautittuna

2012-01-12T20:09:00.008+02:00

Malttamattomia lumiloikkia auringossa!

Kustantamojen kevään kirjakatalogit on selailtava pariin kertaan vuodessa. Paljon on ollut puhetta siitä, miten kirjojen julkaisu keskittyy syksyyn. Kyllä sen huomaa: syksyn kirjoja odottelee edelleen luettavana. Sitä paitsi syksyn uutuuksissa sattui olemaan monta itselleni tärkeää ja mieluista kirjailijaa. Onneksi keväänkin listalla on tarjontaa - eipä lopu lukeminen.

Kävin läpi muutamien kustantajien netistä löytyvät kevään kirjajulkaisut ja poimin muutamia kirjoja. Ryhmittelin kirjat, jotta jokainen löytäisi paremmin itselleen sopivaa luettavaa.

Kotimaista kainaloon:

Pauliina Vanhatalo. Korvaamaton (Tammi) Uusi tuttavuus, josta olen kuullut paljon hyvää ja minulla on jäänyt syystä tai toisesta aikaisemmin lukematta.

Merete Mazzarella. Ainoat todelliset asiat. Hesarin arvio kiinnitti huomioni. Pidin kirjailijan teoksesta Illalla pelataan Afrikan tähteä. Tämän haluan lukea!

Tuomas Kyrö. Mielensäpahoittaja ja ruskea kastike (WSOY) Oih, ihanaa! Toinen osa! Ensimmäisestä osasta, Mielensäpahoittajasta, nautin suunnattomasti.

Joel Haahtela. Traumbach. (Otava). Haahtelan Elena teki minuun lähtemättömän vaikutuksen. Sen jälkeen olen seurannut kirjailijan teoksia suhteellisen tarkasti.

Käännettyjä kaunoja:

Jennifer Egan. Aika suuri hämäys (Tammi) Uusi tuttavuus. Kirja, joka on voittanut useita palkintoja.

Torgny Lindgren. Muistissa (Tammi) Jälleen kirjailija, jota olen usein ajatellut lukevani, mutta toistaiseksi jättänyt lukematta. Muisti ja muistaminen, muistelmat, aiheena kiinnostavat.

YiYun Li. Kultapoika, Smaragdityttö. Novelleja Euroopan ulkopuolelta, Kiinasta. Kustantaja viittaa Lahiriin, josta olen pitänyt kovasti. Monta syytä tarttua tähän kirjaan!

Lisa Genova. Puolinainen. (WSOY) En ole lukenut kirjailijan aikaisempaa Edelleen Alice, joka sai paljolti huomiota blogeissa. Tämä kiinnostaa aihepiiriltään.

Delphine de Vigan. No ja minä. Kirjailijan ensimmäinen suomennettu teos, joka on voittanut palkintoja.

Anne Swärd. Kesällä kerran. (Otava) Tämä olisi jälleen uusi naiskirjailija, jonka tuotantoon olisi kiinnostava tutustua.

Jonathan Franzen. Epämukavuusalue (Siltala) Esseekokoelma murrosiästä.

Lapsille ja lapsenmielisille, niillä joilla on nauravat korvat:

Piia Perkiö ja Sanna Pelliccioni. Huuhkajan hotelli. Lintuaiheinen runokirja. Lastenlyriikka rules!

Karo Hämäläinen & Salla Savolainen. Hurraa Helsinki - Ikioma kaupunki. On Helsingin juhlavuosi ja Designvuosi. Tämä nyt on siis jo siksi aivan ehdoton tämän vuoden kirja!

Timo Parvela. Maukka, Väykkä ja karhu Murhinen. Ehdoton kevään kirjatapaus! Maukka ja Väykkä -sarja on aivan huikean hyvä! Suosittelen kaikille!

Lin Hallberg & Margareta Nordqvist. Eppu etsii kotia. Sinttu-sarjan tekijältä uusi ponisarja, joka täytyy kurkistaa.

Ansu Kivekäs. Ykkösjätkät. Tämän kirjailijan töitä seuraan mielenkiinnolla.

Elvira Lindo. Villirilli Manolito.

Timo Parvela. Taro ja ajan vangit. (WSOY) Aivan erityyppinen kuvakirja. Katso ensimmäsien osan esittely.

Ville Tanttu. Tiikerisydän. (WSOY) Pojan housuihin, avaruuteen ja mustaan aukkoon. Esikoisteos kiinnostavasta aiheesta.

Nuorille ja näpsäköille:

Maria Turtshaninoff. Helsingin alla. Hipistelin tätä jo edellisillä kirjamessuilla ruotsinkielisenä versiona. Tämä on kevään MUST!

Mary Hoffman. Stravaganza, laivojen kaupunki. Viidesosa nimekkääseen ja taitavasti kirjoitettuun fantasiasarjaan.

Siiri Enoranta. Painajaisten lintukoto. (WSOY) Fantasiakirja, jonka lukisin itse mieluusti.

Tietoa ja taitoa:

Ben Furman. Olen ylpeä sinusta. (Tammi)

Helena Ruuska. Marja Liisa Vartio. Kuin linnun kirkaisu (WSOY) Vartion kirjoista olen pitänyt. Kiinnostava elämäkerta.

Eino Leino. Kirjailijoiden Helsinki. (Gummerus) Tämä vaikuttaa aivan sellaiselta kirjalta, jonka lukemisen jälkeen on harhailtava kaupungin kaduilla ja vietettävä kirjallisia päiviä Helsingin auringon paisteessa.

Mitä kirjoja sinä keväältä odotat?

Katse uuteen: 2012 lukutuulia ja sunnuntain sulosävelissä

2012-01-08T19:41:00.001+02:00

Edellisessä postauksessani tarkastelin mennyttä vuotta. Nyt alkaa pakkasen ja talvihankien myötä olla aika kääntää katse tulevaan, vuoteen 2012. Millainen vuosi on luvassa? Talvestä kevääseen, kohti auringon valoa ja kesää. Tammikuun jälkeen keväthangille ja sitten sitä jo huomaakin auringon säteiden lämmön poskilla. Nyt nautitaan kuitenkin ihanasta talvesta, joka lopultakin on myös tällä eteläisessä Suomessa, ainakin hetken.

Viime vuonna aloitin NÖF-haasteen: tarkoituksena on parantaa sivistyksen tasoa sekä nobelistien että Finlandia-palkittujen kirjojen osalta. Tätä haastetta jatkan aivan rauhakseltaan. Jos haluat hypätä haasteeseen mukaan, kurkista alkuperäinen haastepostaus täältä. Olisi hauskempaa, jos voisi lukea esimerkiksi nobelisteja yhdessä. Olisiko kimppalukuun kiinnostusta?

Olen tehnyt yhden uudenvuoden päätöksen (huomatkaa, ettei kyseessä ole lupaus!). En osta uusia kirjoja aivan heti. Jopa kirja-alet saavat nyt jäädä. Kirpaisee, kutkuttaa ja kihisen, mutta olen päättänyt ottaa seuraavan vuoden haasteeksi lukea kirjoja omasta hyllystäni. Nyt en millään muista, kuka oivallinen ihminen ja bloggaaja tämän haasteen pisti ilmoille enkä löytänyt sitä Haastavaa lukemista-blogistakaan, josta ei löydy myöskään NÖF-haastetta. Siitäkin huolimatta aion lukea oman hyllyn kirjoja uutuuksien lisäksi.

Lue kirja hyllystäsi haasteessa pyritään lukemaan kesään mennessä ainakin viisi hyllyssä olevaa kirjaa. Kirjat voivat olla sekä käännettyä että kotimaista kirjallisuutta. Pääasia on, että kirja on odotellut lukuvuoroaan hyllyssä ja pääsee nyt käsittelyyn.

Lisäksi aion lukea kevään kuluessa edellisvuotta enemmän lasten- ja nuortenkirjallisuutta. Haastankin teidät mukaan. Haasteen säännöt tulevat vielä myöhemmin, kun saan viriteltyä eri osa-alueet kokoon. Nyt kuitenkin jo korvan taakse Lasten linnoitus 2012! -haaste hautumaan. Haaste käynnistyy tammikuun aikana.

Edellämainittujen ohessa voisi teteutua seuraava haaste:

Sonjan lukuhetket -blogissa lanseerattiin haaste, jossa tarkoituksen aon lukea monipuolisesti kotimaista kirjallisuutta. Lue lisää Sonjan Lukuhetkistä!
Haasteen alakategoriat ovat:

- Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset 2000-luvulla*
- Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset 2000-luvulla*
- Kotimaisten naiskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua**
- Kotimaisten mieskirjailijoiden teokset ennen 2000-lukua**
- Jännityskirjallisuus
- Fantasia- ja scifi-kirjallisuus
- Klassikot
- Kotimaisten esikoiskirjailijoiden teokset ***
- Lastenkirjallisuus
- Nuortenkirjallisuus
- Sarjakuvakirjallisuus
- Tietokirjallisuus
- Kotimaiset elämänkerrat
- Novellikokoelmat
- Eräkirjallisuus
- Runokokoelmat
- Suomi ja sodat
- Suomalaiset maailmalla
- Palkitut kotimaiset kirjat ja kirjailijat

Tässäpä sitä jo onkin jälleen, mihin tarttua. Vuoden varrella vastaan tulee vielä paljon lisää haasteita, joihin hyppään ilolla mukaan. Loppujen lopuksi aika monta haastetta eli mukanani viime vuonnakin. Haasteet ja niiden toteutumisen voi käydä katsastamassa yläpalkista Haasteet 2011.

Sitten palaillaankin edellisvuoden haasteen pariin. Musiikkikuvahaasteessa on menossa viikko 19. Tällä kertaa aiheena on laulu suosikkilevyltäni sekä Täällä minä asun.

Lempilevyt vaihtuvat. Kesästä saakka olen kuitenkin kuunnellut todella paljon tätä levyä:

Lempikappaleeni levyltä voit kuunnella täältä. Olen sen soittanut täällä ennenkin.

Joihinkin levyihin jään kiinni. Miten pitkäksi aikaa, sitä on vaikea ennustaa. Tämä on kulkenut nyt mukanani pitkään.

Täällä minä asun.

Kesäinen Helsinki on kaunis.
Talvinen Helsinki puolestaan taianomainen.
Kävelin tänään sinisessä iltahetkessä Seurasaaren rantaan.

Meri on kiehuva kattila
veden pinnalla täysikuu
Jääriitteessä oksa jähmettyneenä
vetten päällä
hiljaisuus
hangella askeleiden ketju

Milloin vuosi vaihtuu? Vuoden 2011 taite kohtia ja taitekohtia

2012-01-05T19:39:00.002+02:00

Vuodenvaihde on jännää aikaa. Itse kuulun niihin ihmisiin, joiden vuosikone käynnistyy uuteen vuoteen syksyllä ja joiden vuosi loppuu kesän päättymiseen. Virallinen uusivuosi on tästä syystä ollut minulle aina keinotekoinen suurten muutosten paikka. En ole tehnyt uudenvuodenlupauksia, aloittanut vimmaisesti harrastuksia tai pompauttanut elämääni täysin uuteen uskoon tammikuussa. (Mainittakoon, että syksyllä olenkin sitten aivan toisissa sfääreissä...) Kun sää jatkuu samana, pimeys vallitsee ja mitään merkittävää muutosta ei aistihavainnoin tapahdu, jatkaa kirahvimainen olemukseni matkaansa kuin vuodenvaihdetta ei olisikaan. Koska vuoden vaihtuminen on tosiasi, on aika luoda silmäys vuoden 2011 lukemiseen, kirjoittamiseen ja blogin pitämiseen.

Mitä tuli luettua?

Minulla on tapana listata uutuuskirjalistalta kirjat, jotka kiinnostavat. Lista on AINA pidempi kuin luettujen lista ja jostakin syystä moni itsestään selvältä tuntuva valinta jää lukematta. Päätin kaivaa intoilulistani esille ja todeta, että miten kävi. Linkitetyt on luettu ja niistä voi lukea arvion.

Petteri Paksuniemi. Jouten
Antti Tuuri. Matkoilla Euroopassa
Hannu Väisänen. Apupata
Niccolò Ammaniti: Juhla alkakoon
Peter Hoeg: Norsunhoitajien lapset (Käsittämätöntä, kirja odottaa hyllyssä enkä ole sitä vielä lukenut!)
Siri Hustvedt. Vapiseva nainen
Kazuo Ishiguro: Yösoittoja
Petterson: Kirottu ajan katoava virta (Jäi kesken, kun kirja piti palauttaa ennen lomaa kirjastoon.)
Annie Proulx: Näin on hyvä
José Saramago. Elefantin matka (Käsittämätöntä, kirja odottaa hyllyssä enkä ole sitä vielä lukenut!)
Carol Shields. Pikkuseikkoja
Hannele Huovi: Spa - kylpyjä
Aila Meriluoto: Tämä täyteys,tämä paino
Hannu Mäkelä: Toden näköistä.
Johanna Sinisalo: Enkelten verta
Kjell Westö: Halkeamia
Paul Auter: Sunset Park
Lionel Shriver: Jonnekin pois
Anna-Kaari Hakkarainen: Verkko (Luvussa)Kirsti Ellilä: Ristiaallokkoa
Anna-Leena Härkönen: Onnen tunti
Tuomas Kyrö: Kerjäläinen ja jänis
Sari Malkamäki: Viisas vaimo ja muita avioliittotarinoita
Annamari Marttinen. Ero
Anu Silfverberg: He eivät olleet eläimiä (Odottaa hyllyssä)
Johanna Venho: Syntysanat
Jonathan Franzen: Vapaus (Luvussa)
Antonio Munoz Molina: Kuun tuuli
Philip Roth: Nöyryytys
Robert Louis Stevenson: Harrastelijasiirtolainen
Annelies Verbeke: Kalanpelastaja (Odottaa hyllyssä)
Tomi Kontio: Ilman nimeä olisit valoa
Heidi Liehu: Luumupuu kukkii, se muistelee sinua
Anja Snellman: Öisin olemme samanlaisia
Henriikka Tavi: Toivo

No niin. Onhan tässä peiliin katsomisen paikka. Olen mahdoton tapaus lukemaan ennaltaodotetulla tavalla, ja myönnteköön, ettei se oikeastaan häiritse ainakaan itseäni. On ihanaa olla kirjojen vietävänä. Tarttua kirjaan, joka on löytänyt minut. Niin kävi monen kirjan kohdalla tänäkin vuonna. Tein tilastoa siitä, mitä tuli luettua.

Yhteensä kirjoja oli tänä vuonna luvussa 48, joista lasten- ja nuortenkirjallisuutta 13.
Määrä ei ole tähtitieteellinen, mutta huomattavaa on, että tänä vuonna luin 16 kirjaa enemmän kuin edellisvuonna. Tämä vuosi on ollut ennätyksellinen kirjavuosi.

Mitä maaginen luku 48 pitää sisällään?

- Naiskirjailijoiden kirjoittamia kirjoja on 28, ja mieskirjailijoiden puolestaan 20.
- Kotimaista ja käännettyä kirjallisuutta on luettu täsmälleen saman verran: 24 kirjaa.

Maantieteellisesti tarkasteltuna jakauma näyttää eurooppalaisvoittoiselta:

- Suomi: 24
- Englanti: 6
- Italia: 2
- Itävalta, Saksa, Ranska, Ruotsi: 1
- Yhdysvallat: 6
- Afrikka, Nigeria: 2

Mukava oli huomata, että Totally British-haaste ja Skotlannin matkani ovat vaikuttaneet lukuvalintoihini ja uusia tuttavuuksia on tänä vuonna tullut erityisesti Keski-Euroopasta. Olen löytänyt tieni amerikkalaiseen kirjallisuuden pariin. Tämä näkyy luetuissa selvästi.

- Uutuuksia olen lukenut tänä vuonna 21
- Viime vuoden kirjoja 11
- 2000-luvulla julkaistuja 10
- vanhempia kirjoja 5

Ei se määrä vaan se laatu, sanotaan. Tähtinä lukulistani näyttää tältä:

***** 6 kirjaa
****   16 kirjaa
***     17 kirjaa
**       2 kirjaa
*         ei yhtään mainintaa

Halusin katsastaa, miten paljon blogisavut vaikuttivat lukuvalintoihini:

- Blogisavujen perusteella olen tarttunut 11 kirjaan, itsebongattuja tai sattumalta käteen tarttuneita on enemmistö eli 25 kirjaa.
- Suosikkikirjailijoideni kirjoja olen lukenut 15 kappaletta ja uusia tuttavuuksia on puolestaan löytynyt 27 kappaletta.

Blogisavujen ja lukuvinkkien arvioiminen on hankalaa. Useista kirjoista en voinut olla varma, mistä kirja on tietoisuuteeni tullut. Selvää on, että blogin pitäminen on lisännyt erityisesti uutuuskirjojen lukemista, kirjojen seuraamista ja lukemista ylipäätään. Uusiin kirjailijoihin tartun entistä hanakammin, mikä on hienoa.

Mitä tuli kirjoitettua?

Vuosi 2011 on ollut ensimmäinen kokonainen vuosi blogin kirjoittamisessa. Blogi on käynyt läpi ensimmäisen muodonmuutoksensa, hakenut uomaanssa ja tullut yhä enemmän omakseni. Suurinta antia ovat olleet kommentit ja upeat keskustelut. Kiitos kaikille niihin osallitumisesta! Blogin kirjoittamisen myötä olen saanut myös uusia tuttavuuksia. Jokainen kommentti ja lukija on ilahduttanut mieltäni tänä vuonna, joka on ollut kaunis ja kuoppainen, rakentamisen ja uusien tuulien vuosi. Kun on vaihtanut työpaikkaa, muuttanut koko omaisuutensa uuteen osoitteeseen ja vielä aloittanut muutamia muita uusia asioita, ei voi muuta kuin katsella kaikkea hymyillen ja iloiten.

Tammikuussa uurastin oman 100 naiskirjailijan listani, jonne olen merkinnyt tämän vuoden luetut ja linkit niihin kirjoihin, joista on kirjotettu arviot. Tammikuussa aloitin myös NÖF-haasteen. Haaste jatkuu. Rimminen on lulvussa, Jelinek ja Hotakainen luettuina (joskin Hotakaiselta luin Jumalan sanan en Finlandia-palkittua kirjaa). Haasteeseen liittyen kirjoitin kirjailijapostauksia, joissa käsittelin niitä kirjoja ja kirjailijoita, joita voin suositella:

V.S Naipaul, Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, José Saramago, Toni Morrison, Kjell Westö.

Helmikuussa alkoi matka-aiheinen kirjoitussarja, joka jatkui koko kevään:

Selvästi maantieteellisiin paikkoihin liiityvää kaunokirjallisuutta
Edellisvuosien kirjailijatutkimus: mistä maasta luen?
Lukijoiden maat ja mannut - missä lukijat luuraavat ja mitä kirjallisuutta kotiseudulta?
Matkaoppaat
Portugali, Helsinki, Englanti, Kreikka

Maaliskuussa hihiteltiin huumorin parissa ja tutkittiin hyllyjen kauneimpia yksilöitä. Huhtikuuta värittivät puolestaan 30 päivän kirjahaaste. Huh! Kirjoitustahti kiihtyi: ennätykselliset 27 postausta. Toukokuussa puolestaan kirjoittelin kuvakirjoista ja aloitin lempikirjastojeni esittelyn. Kesäkuussa hyppäsin mukaan Totally British-haasteeseen. Puoliakaan oman hyllyn kirjasadosta ei tullut luettua, mutta toivottavasti aikaa on ja kirjoja piisaa. Heinäkuussa blogi täytti yhden vuoden ja blogi sai uuden ilmeen, jossa puhaltelevat merituulet.

Syksyllä aloitin loman jäljiltä innokkaasti Musiikkivalokuvahaasteen, joka jatkuu edelleen viikko kerrallaan. Kouluaiheisia kirjoja käsiteltiin ja suunnattiin katsetta syksyn kirjauutuuksiin. Syyskuussa alkoi puolestaa Kirjallinen kahvila, joka niin ikään jatkuu kevääseen. Lokakuu oli kirjamessujen, palkintojen ja kiivaiden keskustelujen aikaa. Välillä otsalla helmeilivät hikikarpalot, mutta loppu hyvin kaikki hyvin: kriisien kautta oppii ja asiat kirkastuvat.

Loppuvuosi onkin mennyt sitten alkuvuoden viittoittamalla tiellä. Kun nyt katselen vuotta taaksepäin, minua huimaa. Aika paljon sitä on tullut tehtyä, vaikkei se tekemiseltä ole tuntunut. Blogin pitäminen on ollut mielenkiintoista. Tästä on hyvä jatkaa.

Sitä ennen kuitenkin pyydän teitä lukijoita avuksi:

Mitä toivoisit tulevalle vuodelle?

Aiheita, kirjoja, lukusuuntia, kirjoitussarjoja?

Sana on vapaa!

Kiitos upeasta kirjavuodesta kaikille!

Opuscolon Blogistania-Finlandia

2012-01-02T10:00:00.004+02:00

Sallan lukupäiväkirjasta lähtöisin Blogistanian-Finlandia haastoi meidät kaikki tekemään listamme niistä kirjoista, joita itse nostaisimme palkintolistalle. Valkoisen Kirahvin ja Opuscolon historian ensimmäinen Blogistania-Finlandia -lista on tässä:

1. Marja Leena Virtanen: Kirjeitä kiven alle. Tammi 2011.

Tämä kirja on ollut yksi syksyn ja koko vuoden vaikuttavimmista kotimaisista kirjoista. Lue arvioni täältä.

2. Kari Hotakainen: Jumalan sana. Siltala-kustannus 2011.

Tämä kirja on hersyvä yhdenpäivänromaani, joka toimii sekä rakenteellisesti että kielellisesti. Lisäksi se edustaa tällä listalla sitä ryhmää, joka ottaa kantaa talouteen ja rahan mahtiin. Lue arvioni täältä.

3. Essi Tammimaa: Paljain käsin. Gummerus 2011.

Tammimaa kirjoittaa ehyen, voimakkaan ja kieltä uudistavan sukupolvien tarinan, jossa tummien sävyjen rinnalla kulkee myös muut värit. Ehyt ja rytmisesti taitava kirjoittaja, jolle tämä kirja on vasta toinen romaani. Lue arvioni täältä.

4. Katja Kettu: Kätilö. Lue Leena Lumin vaikuttava arvio täältä.

5. Vilja Tuulia Huotarinen. Valoa valoa valoa. Lue Hannan arvio täältä.

(Edit. huom. Poistin muutaman kirjan listalta, joita en ehtinyt joulun pyhien aikaan lukea, vaikka tarkoitus oli ja mieli olisi tehnyt. Lomaillessa ihan hupsahti tämä toinen päivä ja postauskin ehti eetteriin ennen minua. Pahoittelut siis jälkikäteisoperoinnista...

Listalta poistuivat Tuomas Kyrön Kilpikonna ja jänis selä Tuula Korolaisen Aapo-sarjan uutukainen. Sen sijaan lisäsin säännöt tarkistettuani minua puhutelleiden arvioiden perusteella Katja Ketun Kätilön sekä Vilja Tuulia Huotarisen Valoa valoa valoa. Ensimmäistä yritin saada ennen lomaa käsiini, turhaan. Vieläkin harmittaa.. Huotarisen runot ovat tehneet aikaismmin vaikutuksen, vaikken uusinta ole lukenutkaan.)

Sanottakoon vielä sekin, että en edes yritä olla nyt tämän vuoden kotimaisen lukeneisuudellani sitä mieltä, että tietäisin, mikä on paras kirja. On mahdotonta sanoa asiasta edes puolta sanaa, kun koko tarjontaa tai edes kymmeniä kotimaisia ei ole listallani. Palaan tähän aiheeseen vielä myöhemmin. Tänä vuonna luetut kotimaiset löytyvät jo nyt kuitenkin Vuoden 2011 kirjalistalta. Listalla on äkkiseltään laskettuna yhdeksän uutuuskirjaa, mikä on kyllä aika rajallinen määrä.

Ja ihanaa alkanutta vuotta teille kaikille!

Toivottelee Valkoinen kirahvi, joka lomailee vielä muutaman päivän :D

Joulun toivotus!

2011-12-22T08:36:00.000+02:00

Kuljetaan valoon.

halki kulkustaivaan

vihreän havumetsän

sinne missä horisontin takana välkkyy keltainen

***

On aika lomailun ja köllöilyn. Niinpä vetäydyn pariksi viikoksi ihan vain lomailemaan. Syön, luen ja nautin kiireettömyydestä. Kiitän kaikkia teitä ihanasta syksystä, johon on mahtunut monta hyvää hetkeä.

Tunnelmallista joulun aikaa teille kaikille!

Kirjavuosi 2011 - TOP 5

2011-12-21T09:25:00.008+02:00

Viisikymmentä luettua kirjaa. Se on lähes kaksikymmentä kirjaa enemmän kuin edellisvuonna. Blogin pitäminen on siis lisännyt lukemistani. Myöhemmin palaan analysoimaan tämän vuoden antia tarkemmin. Nyt on ensimmäisenä vuonna aloitetun TOP 5- listan vuoro. Jo viime vuonna sen totesin: viiden kärki on haastava tehtävä. Moni kirja jää rannalle ruikuttamaan. Samalla se kuitenkin haastaa poimimaan ne kirjat, jotka ovat olleet itselleni merkityksellisimpiä.

1. Chimamanda Ngozi Adichie, Purppuranpunainen hibiskus

Tämä kirja on vuoden ykkönen. Edelleen, vaikka kirjan lukemisesta on kulunut lähes vuosi, koen lukeneeni KIRJAN! Tämä meni tarinallisesti suoraan ihon alle, herätti ajatuksia ja kosketti. Olen lukenut Adichien kaikki tähän mennessä suomennetut kirjat. Tämä on tähänastisista suosikkini. Adichie kirjoittaa esikoistaan veresilihalla, kuvaa henkilöidensä kautta paljon yhteiskunnallista, uskontoon ja politiikkaankin liittyvää. Kirja on jakanut mielipiteitä. Minulle tämä esikoinen on kuitenkin yksi vahvimmista tähän saakka lukemistani esikoiskirjoista.

Arvio kirjasta. *****

2. Lionel Shriver, Jonnekin pois

Myös tämän vuoden hopesijalla olevan kirjan valitseminen oli helppoa. Tätä kirjaa olen nimittäin odottanut kaksi vuotta enkä suotta. Lionel Shriver kuuluu lempikirjailijoihini. Olen lukenut kaikki kirjailijan suomennetut teokset. Tällaisessa tilanteessa on se vaara, että odotukset aiheuttavat pettymyksen. Shriver palkitsee kuitenkin lukijansa. En voi lakata hämmästelemästä sitä taituruutta, joka Shriverilla on henkilöiden ja tunnelman luojana. Useimmiten tunnelma on karmiva ja henkilöt ilekitä tai ainakin epämiellyttävää seuraa. Siitä huolimatta heihin kiintyy. On luettava lisää. Tästä kirjasta ja sen saamisesta hyllyyni olen iloinnut ehkä eniten tänä vuonna.

Arvio kirjasta. *****

3. Marja Leena Virtanen, Kirjeitä kiven alle

Tämä kirja on vuoden suurin yllättäjä. Myös kirjaan tarttuminen tapahtui erikoisella tavalla. Aivan kuin kaikki olisi ollut kirjoitettuna tähtiin. Tapasin sattumalta kirjailijan ja tiesin oitis, että haluan lukea kirjan. Kantta olin silitellyt ja ihaillut aikaisemmin, mutta evakkotarina aiheena vieroksutti. Onneksi tartuin. Kirjeitä kiven alle on vuoden kielellisesti voimakkain ja tunnelmaltaan latautunein kirja. En voi kuin ihailla Marja Leena Virtasen, jonka toinen kirja tämä on, taidokasta sukupolvien sielukerrosten purkamista. Nautin tästä kirjasta valtavasti. Se oli yksi vavahduttavimmista lukukokemuksista tänä vuonna. En voi olla ihmettelemättä ja surematta, miten vähälle huomiolle kirja on jäänyt. Se olisi ansainnut paikkansa parrasvaloissa.

Arvio kirjasta. *****

4. Pasi Ilmari Jääskeläinen, Harjukaupungin salakäytävät

Jälleen nousee viisikkoon itselleni vasta tänä vuonna tutuksi tullut kirjailija. Pasi Ilmari Jääskeläisen Harjukaupungin salakäytävät on saanut valtavasti huomiota blogeissa ja suhtauduin kirjaan aika kriittisesti. Kävi kuitenkin niin, että kirja imaisi minut täysin mukaansa. Olin myyty. Halusin hetimmiten pakata laukkuni ja lähteä etsimään salakäytävien suita, kaivautua tunnelistoon ja tuntea säteilyn vaikutukset itsessäni. Tämä lukukokemus tuo mieleeni taannoisen Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan. Tässä on samaa taianomaisuutta ja maagista realismia. Pidin ihan valtavasti. Luin tänä vuonna Jääskeläiseltä toisenkin kirjan, mutta tämä taitaa olla tähänastisista itsestään selvästi se ykkönen.

Arvio kirjasta *****

5. Jeanette Winterson. Majakanvartija

Viides sija sai harmaita hiuksia aikaan. Tähän saakka pääsin sillä, että nostin kaikki viiden tähden kirjat esille. Sitten tulevat ne loistavat lukukokemukset, jotka ovat saaneet neljä tähteä ja niitäpä riittää. On ollut jälleen antoisa kirjavuosi.

Paul Auster käväisi mielessäni. Samoin Siri Hutvedt, jolta olen tänä vuonna lukenut kaksi kirjaa. Essi Tammimaakin on tehnyt tänä vuonna minuun vaikutuksen. Lopulta useista loistavista kirjoista nostan viidennelle sijalle skotlantilaisen Jeanette Wintersonin Majakanvartijan, joka sai minut lentämään. Rakastuin kieleen ja merikuvaukseen. Woolfin Majakka on yksi lempikirjoistani. Meri on elementtini. Tämä kirja puhutteli merta minussa. Nautin kirjasta.

Arvio kirjasta. ****½

Viime vuoden TOP5-postaus.

Lukutoukan katsaus kirjavuoteen 2011, haastevastaus.

Karin Ehrnrooth: Vinoon varttunut tyttö - Ristiriitojen perheestä

2011-12-19T15:41:00.000+02:00

Alkuteos Flickan som blev fel

Suomentanut Riie Heikkilä yhteistyössä Karin Ehrnroothin kanssa

Gummerus Kustannus, lokakuu 2011

278 sivua

Harvoin käy niin, että kirjan lukemisen ja kirjasta kirjoittamisen välissä on iäisyys. Nyt kirja on pötköttänyt lukemisen jälkeen ja katsonut minua kysyvästi. En ole osannut kirjoittaa, en aloittaa. Tyhjä tila, valkoinen paperi lukemisen jäljiltä.

Sitten se tuli: Ristiriitaisuutta.

Yhteen sanaan kiteytyy paljon.

Kysymksessä on Karin Ehrnroothin omaelämäkerrallinen romaani lapsuudesta ja nuoruudesta. Se on ristiriitainen kuva Adolf Ehrnroothin perheestä esikoistyttären silmin. Se on kasvukuvaus, mutta semuistuttaa myös traumaattista terapiatekstiä. Se on tarina anoreksiaan sairastuvasta nuoresta, ulkopuolisuuden tunteesta ja erityisesti tytär-äitisuhteesta. Ristiriita on perheenjäsenten välinen. Se on tekstin kirjoittajan sisäinen. Se on tekstissä olevaa ristiriita-aallokkoa.

Ristiriidassa rellestää myös lukijan mieli kannen sulkeuduttua. Odotukset olivat kovat. Tämä oli ainoa kirja, jonka ostin kirjamessuilta. Toisaalta pidin. Siitä, miten kasvua kuvataan. Siitä, että elämässä olevasta nurjasta neuleesta kirjoitetaan. Siitä, miten vereslihalla kirjoittaja on tekstinsä kanssa. Paikoin tekstissä oli imua. Eläydyin nuoren naisen kokemuksiin, parhaimillaan tarina alkoi mielessäni muodostua kuviksi. Varsinkin kirjan alku on vahva, mielikuviin perustuva kuvaus varhaislapsuudesta ennen muistojen karttumista.

Muttamutta...Verslihalla kirjoittaminen oli minulle lukijana kirjan vhavuus ja heikkous, kolikon kaksi puolta. Koin itseni tirkistelijäksi. Kurkistin perheen yksityiseen enkä ollut varma, halusinko tehdä niin. Yksityisestä tuli yleistä. Aloin miettiä elossa olevia perheenjäseniä ja sitä, miltä tuntuu lukea perheestään, vanhemmistaan ja ihmissuhteistaan toisen ihmisen näkökulmasta. Hyväksyä, että yksi näkökulma jää ainoaksi julkiseksi kuvaksi, jota ihmiset pitävät totuutena.

Suurin ongelma lukemisessa oli kuitenkin se, että irtaannuin siitä, minkä olisi kuvitellut koskettavan. Asioita kuvattiin kuvakielellä kiertäen sen sijaan, että olisi pitäydytty kuvaamaan tilannetta ja annettu lukijan muodostaa kuvat ja tehdä tulkintansa. Monesti riipivästä tuli kaunis lause tai kielikuva, joka kolisi tyhjyyttään. Huomasin ongelmalliseksi omaelämäkerrallisen kirjan tyylin. Vähän väliä pohdin, mitä luen: kaunokirjallista tekstiä vai omaelämäkertaa, kaunkirjallista elämäkertaa vai elämäkerrallista kaunokirjallisuutta. En saanut aallokkoa asettumaan ennen kirjan loppua. Kirjan lukeminen oli pätkittäistä ja kokonaisuus jäi pirstaleiseksi. Editointia kaipasin, sillä toistoakin oli. Huomasin ajattelevani muutaman kerran, että enkös minä jo tämän kohdan tullut lukeneeksi.

Poikkeuksellisesti häiriinnyin kirjan kielestä. Minä, joka yleensä nautin ja tempaudun tarinan vietäväksi, aloin laskea tilkesanoja. Herrajumala. Tässä vaiheessa piti pitää mietintätauko. Vaihtoehtoja oli kaksi: joko keskeyttää lukeminen tai muuttaa lukutapaa. Päädyin viimeiseen. Päätin, että luen elämäkertaa. Laskin kielirimaa. Luin naisen kertomusta perheestä, en kaunokirjallista teosta. Vähän helpotti.

Ristiriitaisuus kuvaa myös kirjasta kirjoittamista. Mietin ensin, että en kirjoita lainkaan. Jätän tämän kokemuksen jakamatta. Mitä voisi kirjoittaa kirjasta, joka on kirjoitettu sydänverellä ja tosissaan ja josta ei oikein pitänyt. Tuntuu julmalta olla pitämättä. On kunnioitettavaa, että joku uskaltaa kirjoittaa vastaavan näkyväksi, trauman julkiseksi, parantumisen tarinaksi, perhe-elämän esille. Siksi kai, summasummarum, on sanottava, että kirjassa on paljon sellaista, joka voi auttaa kipuilevaa mieltä. Joka koskettaa, surettaa tai puhututtaa.

Sitäpaitsi, raskasta on olla julkki, luulen. Se kirjasta käy ilmi. Julkisuudessa elävä on aina ulkopuolinen. Hän, jonka kaikki tietävät, jota kaikkien katseet seuraavat. Ulkopuolisuuden kuvauksessa kirja on mielestäni parhaimmillaan. Karin on ulkopuolinen kotikaupungissaan, koska tulee tietystä perheestä. Ulkopuolinen suomenkielisessä koulussa, koska äidinkieli on ruotsi, ulkopuolinen ruotsinkielisessä koulussa, koska on käynyt suomenkielistä koulua. Ulkopuolella perheestään, alakerrassa ja eristyksissä, erilainen ja hankala. Aina ulkopuolisena, jopa itsensä ulkopuolella. Ihmisten odotukset ovat toista kuin todellisuus. Se kirjassa on riipaisevaa. Rakkaudettomuus ja hellyyden puute. Se tyhjyys, joka on kauniiden esineiden sisällä somassa paketissa.

Tästä kirjasta ovat aivan hiljattain kirjoittaneet Lumiomena ja Sinisen linnan Maria.

Kirjaohjelmia sunnuntaissa

2011-12-18T10:04:00.000+02:00

Tänään on juuri oikea hetki istahtaa sohvalle, vetää viltti jalkojen yli, keittää kupillinen kiehuvaa glögiä ja antaa kirjaohjelman lennättää.

FST klo 16.45 Kirjakaudessa näytetään yhden lempikirjailijani, Siri Hustvedtin, Kesä ilman miehiä liittyvä kirjaohjelma.

Tallennnan. Aikaisemmin lähetetty Hustvedt-ohjelma meni sivu suun eikä sitä voinut katsoa edes jälkikäteen Ylen Areenasta. Käsittämätöntä! Ehdotankin, että jos tässä kerran aletaan maksaa veroa laaturarjonnasta, pitäisi kaikki ohjelmat olla olla mahdollista katsastaa myös jälkikäteen. Laatua lisää ja niin edelleen - ugh, olen puhunut!

Sitten toinen kirjaohjelma: Suosikkitoimittajajuontaja, Maarit Tastula haastattelee Seitsemännessä taivaassa TV 2:ssa klo 21.00 Tuomas Kyröä.

Aika hyvin - kaksi kirjaohjelmaa samana päivänä. Mitä tähän voisi sanoa? Lisää tällaistä, kiitos. Ehkä sen veronkin maksaa sitten kitisemättä.

Ai niin. Vielä yksi tärppi on mainittava. Eilen tuli dokumenttiohjelma Missä kuljimme kerran elokuvan ja TV-sarjan tekemisestä. Tallensin. Sen katson ennen kuin kuusiosainen TV-sarja alkaa. Kysymyksessä on Kjell Westön Finlandia-palkitun kirjan pohjalta tehty TV-sarja, jonka aion itse ainakin katsoa ehdottomasti. Saman materiaalin pohjalta on tehty edelleen teattereissa pyärivä elokuva, jota suosittelen.

TV-sarjan esitysajat ovat: keskiviikoisin ja torstaisin (2 osaa/viikko) klo 21.00 21.12.2011 alkaen.

Suloista sunnuntaita!

Vinkkipankki - Lukijoiden joulukirjavinkkejä lauantain laulujen tahtiin

2011-12-17T10:22:00.000+02:00

Arvonpostauksessa kyselin teidän lukijoiden joulukirjavinkkejä. Niitä tuli niin mukavasti, että päätin tehdä upeista vinkeistänne erillisen postauksen. Kiitos vielä kaikill vinkkien kirjoittajille ja arvontaan osallistuneille! Yhteistyössä on voimaa!

Otin taiteilijan vapaudet yhdistelyn suhteen. Siis tässäpäs vielä joulukirjavinkkejä (linkit lennättävät sinut samalla linkin antajan blogiin vierailulle). Hauskaa kirjamatkaa blogistaniassa!

Lennokkaalle lapselle ja nerokkaalle nuorelle:

Hannu Hirvosen ja Pia Sakin Rakastuneen Krokotiilin
Tosiviipottajalle, lukemaan oppineelle Mila Terästä: Telma ja salaisuuksien saari (Anun vinkki)
4-5-vuotiaalle: Kultaisten kirjojen Pannukakkupäivä

Twilightin jälkeen samantyyppistä lukemista kaipaavalle nuorelle neidolle Maggie Stiefvaterin The Wolves of Mercy Falls -trilogiaa, jonka viimeinen osa, Ikuisuus, ilmestyi suomeksi tänä syksynä.
Tositeinille Terhi Rannelaa. (Anun vinkki)
Teini-iän kynnyksellä tai sen ylittäneelle nuorelle, jolla lukeminen ei ole se ykkösjuttu: Percy Jackson, Salamavaras. Mutta ... äänikirjana. (Ensun vinkki)

Menevälle mieslukijalle:

Miehelle, joka lukee vain vähän: Matti Röngän Väärän maan vainaja.
Urheilusta tykkäävälle liike-elämässä toimivalle tai siitä kiinnostuneelle: Jukka-Pekka Vuoren Kasvun paikka

Nautiskelevalle naislukijalle:

Scarlettin puvussa
Hyvälle tyttökaverille joka ei tykkää liian raskaasta lukemisesta, mutta ei myöskään liian hömpästä: Sinä päivänä.
Suomalaista, helppolukuista, sujuvaa, humoristista kirjaa: Anna-Leena Härkösen Onnen tunti.
Kathryn Stockettin Piiat
Anna-Leena Härköstä, esimerkiksi Ei kiitos on oivaltava. (Xannilin vinkki)
Mukaansatempaavista ja lämminhenkisistä tarinoista pitävälle Kirjallista piiriä perunankuoripaistoksen ystäville. (Gerdyn vinkki)
Carita Forsgrenin Kolmen kuun kuningatar.
Markus Zusakin Kirjavaras on synkästä aiheestaan huolimatta toivoa antavaa ja mielenkiintoista luettavaa
kevyempää lukemista toivovalle
Krokotiilin keltaisia silmiä.
Brittiläisyydestä ja menneen maailman tuulista pitävälle antaisin Kate Mortonin Paluu Rivertoniin. (Myös Tiiti66:n vinkki)

Läheiselle, tärkeälle ihmiselle:

Tosiaikuiselle Matti Rönkää: Väärän maan vainaja (Anun vinkki)
Äidilleni Paratiisi
Äidilleni Daphne Kalotayn Bolshoin perhonen.
Ystävälle Sisustuskirja
Siskolleni Kirjeitä kiven alle
Tunnelmasta ja kuvailevista lauseista pitäville Tove Janssonin Taikatalvi.
Mainitaanpa nyt Jenni Linturin Finlandiaehdokas Isänmaan tähden
Nostalgian nälkään sopivat lahjoiksi näköispainokset.

Runosielulle:

Vilja Tuulia Huotarinen: Valoa, valoa, valoa
Runojen ystävälle antaisin Eszsébet Tóthin Aamut, hiukset hajallaan.

Yhteiskunnalliselle, ajattelevalle, haastettakin kaipaavalle:

Ruuan eettisyyttä pohtivalle, yhteiskunnallisesti valveutuneelle tai valveutumista kaipaavalle eläinrakkaalle ihmiselle Jonathan Safran Foerin Eläinten syömisestä.
Ekoihmiselle suosittelisin Johanna Sinisalon Enkelten verta.
Yhteiskunnallisesti tiedostavalle ja etenkin naislukijalle Marian ilmestyskirja tai Amu Urhosen kirjaa Kompastuksia.
Sille, jonka keskittymiskyky riittää pysähtymiseen ja joka ihmettelee miten tässä näin kävi, vaikka on tätä vapautta tehdä mitä vain: Jonathan Franzen,Vapaus.
Pääntuulettajaksi luutuneisiin ajatusmalleihin: Ei onnistu - vastustamisen kulttuurihistoria. (Kiiun vinkki)

Himoharrastajalle:

Luontoihmiselle antaisin Linnut lumen valossa tai Vuoden 2011 Luontokirjan.
Historiasta kiinnostuneelle voisi suositella vaikka tuota Paluu Rivertoniin -lukuromaania.
Käden taidoista ja DIY-projekteista, joten hänenkaltaisilleen muillekin sopisi hyvin joulun kirjalahjaksi suomalainen uutuus Vintagen viemää. (Nkoladeuksen vinkki)

Humoristille:

Jouluruokaähkyyn kirvoittamaan kunnon hörönaurut : Awkward Family Pet Photos -kirjan.
Tuomas Kyrön Kerjäläistä ja jänistä ei saa jättää pois mistään pukin tuomasta kirjakontista! Siinä on sitä jotain melkein kelle tahansa: ajatuksia, lämmintä huumoria, terävää kritiikkiä, kaikkea.

Melkein kaikille Shriverin Jonnekin pois...

Toivottavasti en unohtanut ketään - tarkoituksellista se ei ainakaan ollut!
Vinkkejä saa lähetellä edelleen... Sillä tavalla lista elää kohti joulua. Itselleni tuli monta uutta kirjaa, joita voisi pläräillä uteliaana seuraavalla kerralla kirjakaupassa käydessään.

Musiikkihaasteessa toivotaan radiossa soitettavaa laulua. Koska on joulun aika, laitan soimaan:

Perheenjäsen tässä toivoo lunta....

Lukutoukan katsaus vuoteen 2011

2011-12-16T20:02:00.000+02:00

Ajattelin ensin, että teen tämän tekstin vasta myöhemmin joulukuussa. Koska lukemiseni on nyt joulukiirejumissa ja kirjoittaminen takkuaa hektisyydessä, on tämä juuri sopiva makupala väsyneelle mielelle perjantai-illassa. Susa on laittanut alulle tämän vuosikatkelmuskyselyn. Kysmykset ovat sen verran mielenkiintoisia, että tartutaanpas haasteeseen mielenkiinnolla. Siis tällainen on katsaukseni vuoden 2011 luettuihin. (Jos joulun pyhinä joku kirja tekee lähtemättömän vaikutuksen, on allekirjoittaneella lupa muutoksiin.)

Kirjasta Miina Savolainen, Maailman ihanin tyttö

1. Minkä lukemasi kirjan olisit toivonut löytäväsi juuri joulupaketista tänä vuonna, ellet jo olisi lukenut sitä?

*** Chimamanda Ngozi Adichie. Purppuranpunainen hibiskus.

2. Mitä kirjaa suosittelisit ystävälle, joka ei ole lukenut paljoa, mutta kaipaisi lukuelämyksiä?

*** Siri Hustvedt. Kesä ilman miehiä.
3. Mikä kirja sinun teki mieli jättää kesken?

***Michael Cunningham. Illan tullen.
4. Mikä kirja sai sinut vuodattamaan kyyneleitä?

*** Miina Savolainen. Maailman ihanin tyttö.

5. Minkä kirjan lukemista odotit ennakkoon eniten?

***Lionel Shriver. Jonnekin pois.
6. Mikä kovasti pitämäsi kirja sai mielestäsi aivan liian vähän näkyvyyttä ja ns. blogisavuja?

***Paul Auster. Sunset Park.
7. Mikä kirja oli suurin pettymys?

*** David Nicholls. Sinä päivänä

8. Minkä kirjan ottaisit ainoaksi kirjaksi autiolle saarelle uudestaan...ja uudestaan luettavaksi?

***Marja Leena Virtanen. Kirjeitä kiven alle.
9. Mikä kirja herätti sinulla eniten halua keskustella kirjan tapahtumista ja henkilöistä?

*** Siri Hustvedt. Vapiseva nainen.
10. Minkä kirjan sulkisit aikakapseliin avattavaksi sadan vuoden päästä täällä Suomessa?

*** Timo Parvela ja Jari Sinkkonen. Kouluun! Ekaluokkalaisen vanhemmille.

11. Mistä kirjasta haluaisit nähdä elokuvan, ellei sitä jo ole tehty?

*** Pasi Ilmari Jääskeläinen. Harjukaupungin salakäytävät.
12. Minkä kirjan ns. jälkimaku oli niin voimakas, että mietit sitä vielä pitkään viimeisen sivun kääntämisen jälkeenkin?

***Chimamanda Ngozi Adichie. Purppuranpunainen hibiskus.

13. Mikä kirja oli suurin yllättäjä hienon lukukokemuksen myötä?

*** Essi Tammimaa. Paljain käsin.

14. Mistä kirjasta et muista enää paljoakaan, vain lähinnä tunnelmia ja pätkiä sieltä täältä tapahtumista?

***Carol Shields. Pikkuseikkoja.

15. Mitä kirjaa suosittelisit eniten muille kirjablogisteille?

*** Marja Leena Virtanen. Kirjeitä kiven alle.

Palaan joulun jälkimainingeissa vielä siihen, mitkä olivatkaan tämän vuoden TOP 5 kirjat.

On hieno huomata, että monta kirjaa saatoin nostaa viidentoista joukkoon lukemisen perusteella. Tästä voisi päätellä ainakin sen, että olen tänä vuonna lukenut entistä enemmän sellaisia kirjoja, jotka ovat olleet minulle tärkeitä. Mikä kirja on ollut sinulle tänä vuonna tärkeä?

Kaunista viikonloppua teille kaikille!

Kirjallinen kahvila, Espresso - kuuden sanan mietelmiä

2011-12-14T21:04:00.000+02:00

Parempaankaan en nyt pysty - kaipaan valoa!

***

Kuuden sanan muisetlmista vastaa Anni M.

Minun aikaisemmat osioni ovat:

Syksyssä

Koivu

Arvonnan tulos selviää sunnuntain sulosävelissä

2011-12-11T11:25:00.001+02:00

***

Rumpujen pärinää, kulkusten kilinää:

Tididi diddi dii!!!

Opuscolon arvonta-aika on päättynyt.

Kiitos kaikille arvontaan osallistuneille! Lukuvinkit olivat niin upeita, että teen niistä lähipäivinä aivan oman postauksen. Hyviä kirjavinkkejä pohtii näinä päivinä ehkä moni muukin kuin allekirjoittaut.

Arvonnan virallisena valvojana toimi konkariksi kouluttautunut hännän heiluttaja, joka on vesisateesta huolimatta jouluisissa tunnelmissa.

Ja sitten tuloksiin:

Tällä kertaa arpaonni suosi seuraavaa henkilöä:

Piipahda arvonnan voittajan blogiin.

Lisäksi haluan ilahduttaa yhtä lukijaa, joka on syksyn mittaan vieraillut ja kommentoinut uutterasti blogissani. Oikeudenmukaisuuden periaatetta noudattaen päätin napata eniten kommentoineiden ja visiteeranneiden nimet arpakulhoon ja kirjapalkinnon saa tällä kertaa:

Piipahda mainoon yllätyspalkinnon voittajan blogiin.

Palkinnonjako menee sillä tavalla, että voittaja saa valita listalta ensin yhden kirjan ja yllätysvoittaja puolesstaan hänen jälkeensä. Ilmoitattehan yhteystietonne minulle, niin saan palkinnot matkaan.

Palkintokirjat:

Ingo Schulze: Adam ja Evelyn

David Nicholls: Sinä päivänä
Karin Ehnroth. Vinoon kasvanut tyttö
Paolo Giodano: Alkulukujen yksinäisyys
Bernard Schlink: Neuvoton sukupolvi
Outi Alm: Lumen ääni
Johanna Sinisalo. Sankarit
Nopola & Nopola: Gekko ja Puupponen äänikirja

Kiitän teitä kaikkia antoisasta ja ajatuksia herättävästä syksystä. Jokainen kommentti on ollut kullan arvoinen ja olen iloinnut siitä keskustelusta, jota blogissa on syksyn mittaan käyty. Seuraava kuva onkin kaikille teille:

Sunnuntain sulosävelissä ja musiikkihaasteessa kuulostellaan tänään viikon 17 mukaisesti laulu, jonka kuulen usein radiosta. Koska kuvahaasteessa aiheena on rakkaus, liitän nämä kaksi ihanaista yhteen. Siis rakkauslauluja ja kuvia.

Tämä kappale saa minut aian pysähtymään, kuuntelemaan...

Lahjavinkkejä lukemista aloitteleville - Mistä se lukeminen alkaa?

2011-12-08T15:47:00.001+02:00

Kun lukutaito antaa taika-avaimen tarinamaahan, avautuu monen lapsen kohdalla portti uuteen maailmaan. Sitä porttia toivoisin monelle tähän jouluun! Muistaa sen hämärästi itsekin. Kun kirja alkoi viedä mennessään ja pääsi valitsemaan sen, mitä lukee. Muistaa kirjaston tuoksun ja kirjastotädin ja ensimmäisen kirjastokortin. Sen, miten kirjoja olisi halunnut kantaa kotiin enemmän kuin reppuun mahtui. Olen ollut onnekas. Pääsin tarinamaahan. Sellaista joululahjaa toivoisin monelle lapselle tänäkin jouluna!

Silloin, kun minä opin lukemaan olivat Hiekkalan lapset, sarja joka oli kirjoitettu tavuviivoin CAPS LOCKILLA. Ahmin ne kaikki. Toinen sarja oli nimeltää Vihreä varis, joka vaati lukutaitoa edellistä enemmän. Kun Vihreät varikset sujuivat, saattoi ahmia sarjakirjat, Lotat ja Tiinat, Mervi Jalot ja Neiti Etsivät, SOSit ja Seikkailut. Kaikki ne luettiin sekalaisessa järjestyksessä, mutta kaikkinensa.

Nykylapsilla on vara valita. Laadukasta kirjallisuutta on aivan aloittelevillekin lukijoille.

Oma aloitussuosikkini on Ullakkokirjasto. Tarinaan pääsee helpoimmillaan, kun on osaa kirjaimet S, A, I, ja U. Nokkelaa, eikö? Siinä on kuulkaa moni lastenkirjailija raapinut päätään, että miten ihmeessä muutamalla kirjaimella saadaan aikaiseksi tarina. On hämmästyttävää, että tähän onnistutaan humoristisella otteella!

Sammakkosarja on seuraava etappi. Sarjan kirjat eivät tarinallisesti ole yhtä mestarillisia, mutta ihaninta on se, että kysymyksessä on KOVAKANTINEN KIRJA, jonka jokaisella sivulla on yksi lause. Moni asia valkenee kuvien avulla ja esimerkiksi Kukkiva potta -kirjassa aloittelevalta lukijalta luultavasti menisi pelkän tekstin perusteella ratkaisevin juonen käänne ohitse.

Tuula Korolainen,
kuvitus: Jukka Lemmetty
Aapo ja rytmihäiriö
Tammi, 2011
89 sivua

Aivan loistava lahjavinkki jo lukevalle lapselle on Keltanokka-sarjan kirja. Sarjan kirjoittajat ja kuvittajat kuuluvat lastenkirjallisuutemme kärkinimiin.

Oma suosikkini Keltanokka-sarjassa on Tuula Karolaisen kirjoittamat Aapo-kirjat. Korolainen paukuttelee henkseleitä ja käyttää niin värikästä kieltä, että mummoilta saattavat tippua kakkulat nenältä.

Uusimmassa Aapo-kirjassa, Aapo ja rytmihäiriö, ollaan sydäntoimintojen äärellä. Aapo-rukka rakastuu. Eikä siinä kaikki, niin on rakastuu virtahevon kokoinen Hilda-tätikin. Aika kamalaa olla samassa jamassa hyllyvän valasmaisen tädin kanssa. Aapo joutuu bestmänin tehtävissään pukeutumaan kaiken lisäksi lakerikenkiin ja tanssahetelemaan tanssilattialle! Mutta kenen kanssa?

Korolaisen dialogi ja huumoristinen kieli on se, mikä ilahduttaa kirjasta toiseen myös aikuislukijaa. Tätäkin kirjaa lukiessa nauroin ääneen:

"Nurkkapöydässä istuivat Niko ja Suvikukka pillimehut edessään! Ja niillä näytti olevan hauskaa. Aapo tunsi kutistuvansa kasaan: Suvikukka tykkäsikin Nikosta eikä hänestä... Tietysti Nikosta, joka oli niin nokkela ja jolla oli harjoitustyttöjä ja joka tiesi miten seukataan... Aapo räpytteli silmiään, ettei olisi alkanut pillittää. Mutta sitten hänen sisällään kuohahti. (...)

Aapo kääntyi selin ja alkoi silmät sameina naputella tekstaria:
" Senkin Kalkaros! Limainen Juudas! Teidät on nähty!" (s. 49)

(edit.huom. Pahoittelen Bloggerissa ajastusjulkaisujen osalta tekstien hyppelyä ja sitä, että etenkin lainaukset heittelehtivät paikasta toiseen. Tämä sitaatti oli lipsahtanut väärään paikkaan.)

Tittamari Marttinen,
kuvitus: Terese Bast
Huuhkaja ullakolla
Kirjapaja 2009
63 sivua

Melko tuore sarja on Leon Lemmikkiuutiset. Tittamari Marttisen kirjoittamassa kirjassa, Huuhkaja ullakolla, oranssit silmät seuraavat lasten puuhia kaikkialle. Cityhuuhkaja-aihe sopii ajankohtaisuudessaan Helsingin lapsille, joille Forumin katolla majaillut huuhkajaperhe lienee vielä tuoreessa muistissa. Hauskasti tarinan lomaan on sijoitettu pieniä tietotekstiosioita sekä sanomalehtitekstejä, joiden avulla lapsilukija tutustuu erilaisiin tekstityyppeihin. Tarinallisesti tämä kirja ei ole kirjatarjonnan parhaimmistoa. Myös kuvitus vaikuttaa hieman vanhahtavalta, vaikka toisinaan kuvat yltävätkin koko aukeaman kokonaisuuksiksi.

Raili Mikkanen,
Kuvitus: Riikka Juvonen
WSOY, 2006
45 sivua

Aloitteleville lukijoille on tarkoitettu Werneri-sarja, jossa on vielä erikseen isommille koululaisille tarkoitetu, hieman vaativammat Iso-Werneri -kirjat.

Raili Mikkasen kirja Sanni, tulinen irlantilainen on ilahduttavasti heppakirjallisuutta aivan pienimmille lukijoille. Sinttu-kirjoja lukuun ottamatta hevoskirjat ovat olleet vähemmistössä lukemaan opettelevien kirjallisuudessa.

Kirjassa heppahöperönä touhuaa yllättävästi aikuinen mies, mutta onneksi päähenkilöksi nousee Sanni-hevonen. Päätarinan rinnalla kulkevat lyhyet tallieläinten tarinat, joissa äänen saavat eläimet. Osittain leikkaukset tarinoiden ja pääkertomuksen välillä toimivat, mutta välillä tarina katkeaa hieman häiritsevästi. Olisiko auttanut, jos näkökulma tai kerronta olisi vaihdellut minä-kerronnasta ulkopuoliseen kertojaan tai tallitarinoita olisi kertonut yksi tallin eläin? Nyt tallitarinat eivät muodosta kokonaisuutta, jota lukijana huomasin kaipaavani. Myös päätarina viilettää laukka-askelin kilpailusta toiseen. Huippukohta meinaa laukassa jäädä hevosen jalkoihin.

Sanni, tulinen irlantilainen eroaa muusta aloittelevien lukijoiden kirjallisuudesta. Sanni-hevosesta tulee lukijalle läheinen ja tärkeä, eläimet vetoavat tunteisiin. Varsinkin kirjan loppupuolella oleva vanhan Pirpon tarina on surullisuudessaan koskettavaa luettavaa.

Kuvitukseen ja erityisesti kuvien sijoitteluuun aukeamilla olisin toivonut vaihtelevuutta. Nyt kuvitus jää jähmeästi oikean sivun alareunaan ja toistaa itseään.

Vaihdikkaampaa Werneriä kirjoittaa Tuulia Aho, jonka kirjosita suosikkejani ovat esimerkiksi: Maaginen iguaani ja Hinapulkka ja Koira nimeltä Joulu. Yritin etsiskellä Werneri-sarjan 2011 julkaistuja uutuuksia, mutta vedin vesiperän. Aika monesta vanhemmasta kirjasta painos näyttää olevan lopussa tai kirjaa saa vain tilauksesta, näin esimerkiksi Akateemisen kirjakaupan nettisivjen mukaan. Sääli. Moni hyvä kirja jää ehkä ostamatta ja kaikki availevat lahjakääreistään ne samat uutudet. Niinpä esitänkin kustantajalle pyynnön uusintapainoksista. NÄITÄ KIRJOJA LUETAAN! Kirjan kaari on lastenkirjallisuudessa aivan liian lyhyt!

Niina Hakalahti,
Kuvitus: Jukka Lemmetty
Ylämummoon, Tuukka-Omar!
Tammi, 2011
192 sivua

Onneksi uutuuksien joukosta löytyy herkkupaloja. Laaja sarja jo hieman etevimmille aloitteleville lukijoille on Kirjava kukko. Sarjasta nostan esiin toisen lastenkirjansa juuri julkaisseen Niina Hakalahden Tuukka-Omarin. Uusin kirja Ylämummoon, Tuukka-Omar on hersyvä koulukuvaus. Hakalahden kieli on uskottavaa ja lasten nimistö naurattaa. Huumori pulppuaa ja voisin kuvitella kirjan sopivan niille poikalukijoille, jotka jätetään kentällä aina viimeiseksi silloin, kun joukkuevalintoja tehdään. Jukka Lemmetyn kuvitus toimii hyvin ja antaa lisätietoa henkilöistä ja tapahtumien kulusta. Kirjan hersyvyys tulee kielellä kikkailusta, juuri siitä leikistä joka on lapsille ominaista: jos on ylämummo, niin mikä se alamummo sitten on, entäpä isänkieli.

" Pödällä lojui kaksi kirjaa. Isä ja äiti olivat molemmat lukeneet kirjaa ennen nukkumaanmenoa. Äidillä kirjan kannessa oli kukkia ja pussaileva pariskunta. Yäk. Isän kirja näytti taas tosi tylsältä. Se oli ihan harmaa ja paksu. Isä oli tunkenut jonkin paperin kirjan väliin, isällä oli tapana joskus kirjoitella asioita muistiin niistä kirjoista, joita luki. Tuukka-Omar haukotteli. ja veti hajamielisesti paperin kirjan välistä.
"Ali Tajunta, Setäpaisti, vaikuttaa jokaisen käytökseen, vaikka emme aina ole siitä tietoisia..." Tuukka-Omar luki. (s. 18)

Sitten veilä sarjojen uutuuksia:

Muistatko, mikä oli se sinun Ensimmäinen itse luettu kirja?

Minä yritin miettiä, mutta en millään saanut mieleeni.

Olisiko teillä muistissa minua paremmin?

Kirjallinen kahvila, Croisant vai Pain au Chocolat: Näistä kirjoista en luovu!

2011-12-05T19:04:00.005+02:00

Tämä jäi itämään lokakuussa Helsingin kirjamessuilta. Siellä moni kirjailija ja kirjaihminen kertoi, mitkä ovat niitä teoksia, joista ei luopuisi. Olin rengastanut esityksiä lehtisestä, sillä aihe kiinnosti. Lopulta kävi niin, että en nähnyt niistä yhtäkään. Harmittihan se. Mutta toisaalta, saanpa miettiä aihetta ilman esikuvien painolasteja.

Sillä itämään aihe jäi. Nyt messukirjan siemenet ovat muhineent mehevässä mullassa, saaneet marraskuun sateen niskaansa ja sen vähäisen valon, joka kaikkialle ripustetuista jouluvaloista irtoaa. Taimi se on, versoaa. Ja nyt haluaisin kasvatella siitä kasvin.

Harpoin päättäväisesti kirjahyllyn eteen. Sen ruotsalaisesta yrityksestä ostetun, valkoisen. Sen jossa on lasiovet, ettei tarvitse jatkuvasti olla tomuttamassa. Avasin ovet. Siitä ei ole kauan, kun kirjat hyllyille asettelin. Sotkuun olivat jo ehtineet, itsestään.

Tuumasta toimeen. Mitkä kirjoista ovat sellaisia, joista en luopuisi. Aika paha. Muuton yhteydessä piti karsia. Kaksi hyllyä tiivistyi yhdeksi. Siinä lähti monta hyvää kirjaa kiertoon, sydän vuosi punaisia pisaroita ja divarin setä ymmärsi aivan liian huonosti kirja-aateideni päälle. Hauskinta oli vielä kirjat kirjaston poistohyllyyn ja vaania, kuka kirjaan tarttuu. Siinä tuli monta uutta tarinaa sepitettyä.

Millä perusteella jostakin kirjasta voi tulla aarre, josta on vaikea luopua?

Liittyy lapsuuteen. Sieltähän kaikki pimeä, hämärä ja tärkeä tulee. Liittyy ihmissuhteisiin. Lahjaksi saatu silloin ja silloin, omistuskirjoitukset pitäisi repiä pois eikä kirjaa kukaan huolisi. Liittyy kirjaan. Kirja, joka on täynnä viivoja, merkintöjä, kyynelten joen uomia ja leivän murusia. Kyllä vain. Näitäkin on. Liittyy lukemiseen. Niin vavisuttava elämys. KIRJA! Sellainen johon haluan palata. Suuri kirja minulle, pieni piiperrys ihmiskunnalle. Kriteeristö hallussa listaa tekemään.

Tällainen siitä tuli. Näistä kirjoista minä en luopuisi:

1. Päiväkirjat
2. Lukupäiväkirjat
3. Muistikirjat
4. Filosofiani ydin: Pikku prinssi, Momo, Lokki Joonatan ja Nalle Puh.Ja kaikki Tove Janssonin Muumi-kirjat, joiden keräily on kesken jatkuvasti. (Johan alkoi valjeta, että millä tasolla tässäblgissa filosifisestim mennään!)
5. Lapsuuteni aarteet: Pekka Töpöhäntä, Veljeni Leijonamieli, Peppi Pitkätossu ja Anna-sarja (ne, jotka olen onnistunut haalimaan itselleni. Kokoelaman kartoitus on jäänyt kesken enkä koskaan muista, mitkä minulla jo ovat ja mitä uupui.)
6. Sarjat: Tammen väripokkarit, Potter-sarjani, sillä huomaan olevani esteetikko myös kirjojen suhteen.
7. Nuoruuden tärkeät ja iki-ihanat: Waltarin Appelsiinin siemen, Sinuhe Egyptiläinen, Tuoman Anhavan Oikukas tuuli ja Täällä kaukana, Milan Kunderan Olemisen sietämätön keveys
8. Ilman näitä kirjoja en olisi se, mikä nyt olen: Virginia Woolfin Majakka, Toni Morrisonin Minun kansani, minun rakkaani ja Rakkaus, José Saramagon Kertomus sokeudesta, Sofi Oksasen Puhdistus, Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi, Dostojevskin Rikos ja rangaistus, Mika Waltarin Aiotko kirjailijaksi, Siri Hustvedtin Amerikkalainen elegia.
9. Omakustannekirja kirjoittamisen kurssilta. Se vain on omani. Ja harvinainen simpukka.
10. Monia sellaisia kirjoja, joita olen merkinnyt lapuin, viivoin ja pienin kirjoituksin, lukenut kannesta kanteen. Yksityisiä ja minun omiani. Kirjoja kasvamiseksi, ihmiseksi, isommaksi ja pienemmäksi tulemisessa.

Tämä vaatii nyt happea ja hyppelyä. Tauko. Olen hetken lumilla. Mutta palaan. Sillä tästä minun on vaikea luopua. Kirjoittamisesta ja lukemisesta sekä siitä, että siellä on joku. Onhan?

Mistä kirjoista sinä et voisi luopua?

Näihin mietintöihin toivon teille kaikille rauhallista Itsenäisyyspäivää!

Syttyy toinen kynttilä - valo kutsuva... sunnuntain sulosävellissä ja kuvahaasteessa vko 16

2011-12-04T08:00:00.001+02:00

Toinen adventti.

Sytytän kynttilän.Ripustan valoja pimeään. Lämmitän kuumaa juotavaa ja istun katsomaan: Taakse jäävää syksyä, kesää ja kokonaista vuotta joka pian keriytyy ympyräksi eteeni. Kuuntelen tuulta ja sadetta. Sitä satua joka on totta.

Tällä viikolla aion soveltaa musiikkihaastetta. Valitsen siksi laulun josta olen aina pitänyt ja josta pidän edelleen. Tällä kertaa valitsen laulun jouluun liittyen toisen adventin merkeissä:

Kuva jota en koskaan julkaissut ja joka liittyy jouluvalmisteluihin:

Piippuun kiipeäminen voi olla iso urakka.
Mistä joulupukki teille pääsee?
- Nyt on jouluvalmisetelujen aika!

Norsuja ja kirahveja - eläinempatiaa Afrikasta

2011-11-30T10:44:00.000+02:00

Tällä kertaa sukellus eläinmaailmaan ja lastenkirjallisuuteen. Samalla sujahdetaan Afrikan lämpimän auringon alle. Tämä postaus on vastaus myös Katja / Lumiomenan Satupäivän kunniaksi alulle pistämään haasteeseen. Tarkoituksena oli esitellä satukirja. Valitsemistani alimmainen on se, mitä haasteeseen aluksi ajattelin, joskin sovellellen. Kirjahan ei taida ihan perinteisimmässä määritelmässä sadusta käydä. Mutta aihe valitsi minut, joten sovelletaan jälleen. Eläinten asemaan heittäytyminen ja empatia, ne tekevät terää marraskuun pimeässä.

Lähdetäänpäs liikkeelle omasta eläinkirjasuosikistani:

Lauren St John
Valkoinen kirahvi
(The White Giraffe)
Suom. Kira Poutanen
Nemo-kustannus, 2007
176 s.

Lauren St Johnin kirja Valkoinen kirahvi on jännittävä ja koskettava seikkailutarina Afrikan kuumuudesta, jonne Martine joutuu elämään inhottavan tätinsä kanssa. Asetelma on perinteinen orpotarina, jossa vanhemmat menettänyt lapsi joutuu erilaiseen ja häntä kohtaan vihamielisesti suhtautuvaan ympäristöön, kokee olevansa ulkopuolinen, turvaton ja yksinäinen.

Eräänä yönä mustassa yössä seisoo kuitenkin harvinainen otus, valkoinen kirahvi, joka päästää Martinen selkäänsä. Sen jälkeen mikään ei palaa ennalleen. Ennustus leijailee Etelä-Afrikan taivaan alla...

Kirahvista ovat kuitenkin päässeet selville myös salametsästäjät. Kukapa ei haluaisi saada valkosta kirahvin taljaa tai harvinaista eläintä käyttöönsä.

Tarina on melankolinen, jännittävä ja ahmaistava. Tämän kirjan perusteella blogin kirjoittaja otti itselleen nimen. Ei niinkään siksi, että kokisi olevansa harvinainen vaan siksi, että kirja teki vaikutuksen. Tiesittekö, että painos tästä kirjasta on pitkään ollut lopussa eikä uutta valitettavasti ole kuulunut. Kumpa hienosta kirjasta saataisiin pian uusintapainos! Sarjaan kuuluvat seuraavat osat: Delfiinien laulu ja Viimeine leopardi. Elokuussa on ilmestynyt uusin osa, Elefantin tarina, jota itse en ole vielä saanut käsiini.

Katso Helsingin Sanomien arvio kirjasta täältä.

Kurkista kirjailijan sivuille täältä, josta löytyy myös kirjailijahaastattelu.

Alexander Mc Call Smith,
Akimbo ja norsut
(Akimbo and the Elephants)
Kuvitus: Peter Bailey
Suomennos: Taina Aarne
Otava, 2006
96 sivua

Salametsästäjien matkassa seikkailaan myös Alexander Mc Call Smithin kirjassa Akimbo ja norsut. Moni tuntee kirjailijan Mma Ramotswesta kertovista dekkareista, mutta skotlantilaistaustainen kirjailija on kirjoittanut kokonaisen eläinsarjan lapsille.

Tämä pienemmillekin lukijoille sopiva kirja on jännittävä kertomus rohkeasta Akimbosta, joka uskaltaa punoa juonen norsujen salametsästäjiä vastaan. Kirjan on riittävän lyhyt ja kuitenkin juonellisesti kiinnostava, jotta pienempikin lukija pääsee tarinan matkaan. Kuvitus tukee hienosti tekstiä ja erityisesti yökohtien mustat sivut toimivat kauniisti.

Sanoma on selvä: norsujen metsästys on saatava loppumaan. Siinä mielessä kirja on aika opettavainen ja ottaa luonnonsuojeluun selvän kannan. Toisaalta tarina on kirjoitettu niin, että lapsilukija tempautuu varmasti Akimbon mukaan pimeään yöhön, jossa vaarat vaanivat.

Lue Helsingin Sanomien arvio täältä.

Chritell Rönns
Helmi saa kodin
(Pärlemo får ett hem)
Otava, 2002
30s.

Afrikkaan sijoittuu suomalaisen kuvittajakirjailijan Christel Rönnsin hellyttävä kuvakirja Helmista ja surulllisesta, lapsettomasta norsupariskunnasta. Kuvakirja käsittelee empaattisesti adoptiota. Siinä sivutaan hylkäämisen pelkoa ja erilaisuuden kokemusta.

Tämä kirja sopii parhaiten ääneenluettavaksi ja puhuttelee varmasti erilaisia lapsia eri tavoilla. Kukapa lapsi ei olisi miettinyt joskus sitä kamaluutta, jos jäisikin yksin tai jos vanhempia ei olisikaan. Lämpimässä sylissä kuultuna tämä kirja on varmasti parhaimmillaan. Sitä paitsi norsujen matka halki suuren meren kekseliään ja sanavalmiin Antti-aavikkokanan seurassa naurattaa varmasti. Mutta miten käy, kun Ryhä&Rahtivalaskuljetus saapuu Pohjolan kylmille rannoille? Lukekaa tämä - minusta tämä oli löytö, vaikka onkin ilmestynyt jo muutamia vuosia sitten!

Katso Helsingin Sanomien arvio täältä.

Norsut ovat nyt selvästi huudossa. Myös aikuisten proosan puolella herrat José Saramago ja Peter Hoeg ovat kirjoittaneet viimeiset teoksensa norsuista. Nuo kirjat odottavat hyllyssä lukemistaan.

Lisää Afrikkaan sijoittuvia lastenkirjoja löytyy listana Tampereen kirjaston sivulta.

Kirjoittamisen tutkija sen tietää: Riiteleminen sallittu!

2011-11-29T12:54:00.000+02:00

Oli mennä kahvi väärään kurkkuun heti aamusta. Piti pärskäyttää pöydälle. Naurattamaan rupesi. Ihan totta.

Nyt se on nimittäin niin todettu tieteen äänitorvella eikä vain omallani, että riitely kirjablogeissa on vain hyväksi.

" Tutkin uutta julkisuutta, joka kehittyy lukijoiden ja kirjailijoiden bloggaamisen ympärille. Blogeissa kehittyvät erilaiset kirjamaut, joten vakiintuneet kirjallisuuskäsitykset ovat koetuksella," toteaa jutussa Risto Niemi-Pynttäri Jyvväskylän yliopistolta. Hän on kirjoittamisen tutkija ja on seurannut blogikirjoittamista kirjallisuuden osalta sen alkuajoista lähtien.

Kiinnostuneena jatkoin lyhyehkö artikkelin lukemista.

"Blogisfääri suosii kirjallisten koulukuntien muodostumista. Syntyy kuppikuntia, joiden väliset mielipide-erotaiheuttavat riitoja. Tavallisesta elämästä kiinnostuneita nimitellään ´kyökkirealisteiksi´, kokeellisemman kirjoittamisen lumoamia ´elitisteiksi´.

Riidat ovat positiivinen ilmiö. Ne paljastavat kirjallisten arvojen ja mieltymysten kirjoa, mikä todellisuudessakin kytee ihmisten mielissä."

Lähde: Touko Kauppinen, HS 29.11.2011, D2

Siis ei hätää, ei huolta. Olemme peilejä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Niitä, joiden kautta asiat saavat näkyvyyden, tulevat lihaksi ja luuksi. Annetaan palaa vain, blogisiskot ja -veljet! Ei riitely vaarallista ole, vaikka itse kutsuisinkin täällä käytyjä kiivaitakin keskusteluja pikemminkin erimielisyydeksi tai ristiriidoiksi.

Juohtui mieleeni lehteä lukiessa myös jokin aika sitten Helsingin Sanomissa ollut raadin mielipide palkitsemiseen ja kirjojen paremmuuteen liittyen. Monessa lehdessä olleessa mielipiteessä korostui se, miten tärkeätä on keskustelu palkintoihin liittyen ja erityisesti kriittinen keskustelu. Se nostaa pinnalle myös niitä kirjoja, jotka muutoin olisivat jääneet sivuun. Hieman samalla tavalla kriittisyys tai erilaisuus blogikeskustelussa varmaankin voi nostaa esille niitä asioita ilmiöitä tai kirjoja jotka muutoin jäisivät vähälle huomiolle. (Lue kyseinen postaus täällä.)

On osattava olla eri mieltä. Uskallettava sanoa mielipiteensä, vaikka se eroaisi muiden kannoista. Haettava argumennteja ja käytävä keskustelua. Se on muutoksen edellytys. Saako kirjallisuus muuttua? Entäpä kirjallisuuteen liittyvä keskustelu? Onko meneillään murros, josta emme ole tietoisia?

Toisaalta on voitava olla myös samanmielinen. On tiedostettava valintansa ja lukijuutensa. Hyväksyttävä subjektiivisuus, joka kätkeytyy objektiivisuuden viittaan, se että yksilönä tässä tallataan, yhteisössä.

Palatakseni blogikirjoittamisen tutkijan ajatuksiin, mietin miten kiinnostavaa olisi lukea tutkimus kirjallisuusbloggaamisesta. Siitä voisi oppia uutta. Olla tutkimuksen kohde ja lukija samanaikaisesti, jo se antaisi vinkeän näkökulman lukemiseen ja luetusta kirjoittamiseen.

Mitä tästä tuumaat?

Katse 80- lukuun: Miika Nousiainen, Metsäjätti

2011-11-28T18:01:00.022+02:00

Miika Nousiainen

Metsäjätti

Otava 2011

286 sivua

Siinä se on. 80-luku ilmielävänä: Dingo ja Metallica, Bon Jovi ja neonvärit, tupeerattu etuvouku ja farkut, joiden lahkeet lepattavat. Sifonkihuivit ja heviletti, joka viilettää selässä. Ensimmäinen permanentti, sukellus siniseen. Ja koko maailma lennähtäneenä lamaan, opettajien lomautukset ja pelko pakaroissa. "Metsäjätti on kansan terapiaa", kuvataan eräässä kritiikissä. Eletty on, 80-luvun nuoruus.

Odotukseni olivat korkealla. Ylistystä ja nostetta. Kirja on ollut valtavasti esillä. Metsäjätti oli ensikosketukseni Nousiaisen tuotantoon. En ole lukenut hehkutettua Maaninkavaaraa tai Vadelmavenepakolaista. Kävin kuuntelemassa Miika Nousiaista sen sijaan Kirjamessuilla Helsingissä ja ajattelin, että tämän kirjan haluan lukea. Lupaus huumorista ja yhteiskunnallisesta otteesta samassa paketissa kuulosti houkuttelevalta. Näistä löhtökohdista tartuin kirjaan. Innolla. Odottavana. Lupauksien kuiskeet korvissani.

Majander Helsingin Sanomissa kirjoittaa:

"Luuliko joku Miika Vadelmavenepakolainen (2007) Nousiaista hauskaksi mieheksi? Tai Maaninkavaaran (2009) takia urheiluhulluksi?

Ei hän ole, vaan kirjoittaa sydänverellä. Ja olisi hirveän suutuksissaan, ellei surisi niin paljon."

(HS 29.9.2011.)

Miika Nousiaisen Metsäjätti sahaa 80-luvulle ja nykyaikaan. Olen Nousiaisen kanssa samaa mieltä: ilman menneisyyttä ei ole nykyisyyttä. Nousiainen antaakin palttua Carpe Diem- kultille. Menneisyys on. Se pysyy, on juurina ja voi antaa mahdollisuuden siipiin, tai sitten ei.

Keskeisenä näyttäytyy metsäyhtiö Metsäjätti ja Törmälän kaupunki. Metsäjätti on kaupungin keuhkot ja portti maailmaan. Puusta tehdään vaneria, joka matkustaa ulos kaupungista. Metsäjätin maailma luo elinolot pieneen syrjäiseen kaupunkiin ja lyö leimansa siellä asuviin ihmisiin. Minä näin silmissäni Heinolan, jossa olen viime vuosina visiteerannut usein. Heinolassa on asunut Nousiainenkin, joten paikkakunta lienee kirjan Törmälän esikuvana.

Kirjassa kurkistetaan aikuisiksi tulleiden Pasin ja Jannen elämään, poraudutaan sinne mistä kaikki alkoi, lapsuuteen. Siihen mitä itse ei voinut valita, mutta jonka myöhemmin olisi halunnut muuttaa. Janne, Metsälään jäänyt duunari ja vanerikoneen käyttäjä kohtaa lapsuudenystävänsä Pasin, joka on ponkaissut maailmalle, kauppatieteilijäksi yhtiön johtoportaaseen. Kirja rakentuu näiden kahden aikuiseksi tulleen miehen kerronnasta. Janne tulkitsee Pasia, Pasi Jannea. Siinä kaiketi tämän kirjan vahvuus ja heikkous.

Nousiainen sortuu selittämään liikaa:

"Ei Mikan kuolema ollut kenenkään syytä. Luulen, että ymmärsin Mikan logiikan, sen että mikään ei kannata.
Ei kannatakaan. Järjellä ajatellen kaikki on turhaa. Roolini maailmankaikkeudessa on mitätön. Tajuan sen aina kun olen työttömänä. Ei se johdu työttömyydestä vaan siitä että on aikaa ajatella.
Jos ihmisten toimintaa näyttäisi ihmisten tietoisuudella varustetuille eläimille luontofilminä, eläimet eivät uskoisi. Juju on siinä, että järjettömyyttä, monimutkaisuutta ja epäoikeudenmukaisuutta ei pidä miettiä. Mika mietti." (s. 208)

Kirjamessuilla Miika Nousiainen kertoi kirjan olevan hänen "esikoisensa" ja viittasi sillä omakohtaisuuteen. Koulutraumaankin hän viittasi ja siihen, että kirjassa olleilla muistoilla on todellisuuspohjansa. Jäävi olen siis sanomaan, miten asiat olivat tai ovat. Kirjassa olisin kaivannut kirjailijan antavan palaa ihan roimasti yli kaiken arjen ja todellisen. Nutturaa vipajamaan, opettajan hollannikkaat paukkumaan ja huumoria peliin. Sitä paljon puhuttua huumoria jäin kaipaamaan. Sillä meinasi mennä ruikutuksen puolelle.

"Ei koulukaan varsinaisesti kannustanut jatkamaan. Ilmoitukseni jälkeen rehtori kirjasi lopettamiseni (lukion) ja kätteli päälle. Kättely yllätti minut.
   - Mistäs moinen kunnia?
   - Olet koulun historian huonoin oppilas.
   - Kiitos.
Kävelin ulos ja opinto-ohjaajani tuli käytävällä vastaan.
   - Muistaakseni varoitin sinua tästä.
   - No niin teit. Olet sinä viisas mies.
Olen minä sitä rehtorin kohtaamista miettinyt, ja korostan, ilman katkeruutta ja syyllisten etsimistä. Siltä kantilta vain, että mitä rehtori olisi sanonut samassa tilassa omille lapsilleen? Tai kunnanjohtajan lapsille? Tai hammaslääkärin lapsille?" (s. 113)

Juntti ja juppi kohtaavat, Helsinki tapaa muun Suomen. Stereotypiat loiskuvat yli äyräidensä. Muualla asuneena, muualta tulleena mustavalkoisuus alkoi ärsyttää. Siveltimeen kaipailin niitä kauniita harmaan sävyjä myös näiden akseleiden maisemaan sävyttämään. Näin siitä huolimatta, että aistin lukiessani kaiken sen kivun ja omakohtaisuudenkin. Jättikö se siksi tekstin ja henkilöt etäisiksi, huomasin miettiväni. Oliko tarina liian totuudellinen? Olisiko etäännyttäminen ja irrottelevuus tuonut pintaan sen, mikä rivien välissä oli?

Kun on elänyt nuoruuden 80-luvulla, luulisi riemaistuvan kasettiyksityiskohdista, tupladeckistä ja kaikesta siitä rekvisiitasta, joka linkittyy aikakaudelle. Nousiainen ja minä olemme kasvaneet kasettimerkkien ajan, mutta minua eivät kiinnostaneet kasettien merkit yhtä paljon kuin Nousiaista ja kirjan henkilöä, Jannea. Kovin ulkoisiksi jäivät tällä kertaa henkilöt, en päässyt Jannen ja Pasin ihon alle, kokenut maailmaa heidän silmiensä kautta. Olisiko eläytyminen ollut mahdollista, jos olisin syntynyt 60-luvulla tai elänyt nuoruuttani 50-luvulla? Tai jos kirjan yhtyeet olisivat olleet enemmän omiani: Jos Metallican olisi korvannut Bocart Company tai Modern Talking. Jos leikit olisivat keskittyneet Barbeihin ja niihin apinanaamaisiin karvaleluihin, joilla oli muovikädet ja joiden nimeä en koskaan muista. Jos televisiosta olisikin kirjassa katsottu Halinallet ja Tao Tao?

Musiikki on niin ikään Metsäjätissä keskeinen elementti. Musiikki on myös minun elementtini. Olen rakastanut Kjell Westön musiikkikuvauksia Älä käy yöhön yksin -kirjassa tai Juha Itkosen Anna minun rakastaa enemmän- kirjan musiikkia. Rytmisesti ne ovat lukijalleen musiikkia itsessään. Nousiaisen musiikkiin en kpäässyt mukaan, enkä kielen kyytiin. Kaipailin yhtä kielellisesti ankaraa kirjoituskertaa kustantajan tarkan syynin alla, jotta tilkesanat ja partikkelit saisivat kenkää metsäteollisuuden YT-neuvottelujen tapaan.

Sillä olisin halunnut pitää kirjasta, jossa elementit ovat kohdallaan ja joka kertoo nuoruuteni aikakaudesta. Halusin päästä kirjan maailmaan. Muistan, kun tytöt kuuntelivat Bon Jovia, pojat Metallicaa. Kun rokkarilla oli permanentti ja silmärajaukset. Ja kun serkkuni huudatti Twisted Sisteriä. Nyt tämä kaikki jäi levyraatiin arvioitaviksi Klaus Järviselle ja Pirkko Liinamaalle. Ja sekös jäi harmittamaan.

Koskettavimmillaan kirja on Pasin muutoksessa. Kun kovan keskeltä versoo pehmeä isähahmo, jolle lapsen itku on selvempi signaali kuin pörssikellojen kilahdukset. Kun Emilia synnyttää tyttären, josta tulee motiivi kaikelle. Siitäkin huolimatta olen ollut kamala lukija, sillä lopulta aloin epäillä tätäkin käännettä ja pitää sitä epäuskottavana. Näinkö yksinkertaista se on, toiset meistä vain ovat hyviä ja toiset pahoja: hyvä, hyvä reilu- Pasi, hyi sinua golffari-Turo! Että tällainen kirjallinen kikka nyt sitten. Että Pasi muka oli poikkeuksellinen yli-ihminen Metsäjätin rattaissa, hyvä jätkä jo nuorena.

En ostanut enkä osta. En 80-luvun housuja enkä Dingon levyä, vaikka Autiotalo saakin edelleen jalan vipattamaan ja olen hyväksynyt sinisen värin takaisin väripalettiini. Sitä paitsi Nousiainen on väärässä, ei Dingo ollut hetken ilmiö. Nipakin keikkailee edelleen, vaikka ei keikukaan Metallican tavoin Australian areenoilla.

"Ei tehdas ole muoti-ilmiö. Muoti on sellaista, joka tulee ja menee. Niin kuin Dingo, se tuli Törmälään ja meni pois. Metsäteollisuus on ollut täällä läsnä koko ajan.
Ehkä se on liian arkipäiväistä, jotta tärkeyden olisi voinut tunnistaa. Kokonaisuuden kannalta tehdas on ollut tärkeämpi kuin Dingo, mutta ei tehtaan luona ollut koskaan ketään kirkumassa itku kurkussa. Mutta tärkeä se on. Jospa Metsäjätin miehet ymmärtäisivät sen tärkeyden." (s. 178)

Olen armoton, huomaan. Kaikesta huolimatta ja juuri siksi.

Allergiaa. Ei tämä muulla selity. Köhin ja niistän, henkeä ahdistaa. Allerginen olen edelleen: lepakkohihoille, neonväreille ja permanenteille. Monelle sellaiselle, joka on 80-lukua. Ehkä tämä kirja kolahti arkaan paikkaan lukijana. 80-lukusuoneen, joten ymmärtäkää nyt hyvä ihmiset, tämä on vielä liian lähellä. Minä yritin. Parhaani tein. Nauranut en.

Karmivinta tässä kaikessa oli se, että nyt korvissani soi Anssi Kelan Meistä tuli, joka muuten sopii täysin tämän kirjan teemaan:

Kristian
kerran teki Jumalan
luokan kattoon nuuskallaan
se näköjään yrittää vieläkin viiksiä kasvattaa

Nummelin
poika etupulpetin
nuo samat rillit vieläkin
istuu nurkassa yksin ihan niin kuin ennenkin
ihailin
silloin Roopea kadehdin
hänen elämänsä halusin
tanssilattialla sen housut putoo nilkkoihin

Nurminen
pallon kosketus kultainen
olisi ammattilainen
jos ei ois kännipäissään pudonnut louhokseen

Vuorinen

ystävä takaa vuosien
ennen meni tunteja jutellen
"oli kiva nähdä", nyt muuta sanoa osaa en

meidän piti muuttaa maailma
meistä tuli muurareita
taksikuskeja, suutareita
yksinhuoltajaäitejä, autokauppiaita
meistä tuli lääkäreitä
virkamiehiä, vääpeleitä
ja tänään voidaan hetki olla kuninkaita

Koska minä en syttynyt lukekaapas muita ääniä:

Ylen vieraana Miika Nousiainen.

Arvio Helsingin Sanomissa.

Oota, mä luen tän eka loppuun -blogista ja Mari A:n ajatuksia kirjasta.

Marraskuun makustelua sunnuntain sulosävelissä

2011-11-27T14:21:00.002+02:00

Marraskuu

metsä pukeutuu värittömään kauluspaitaan
hennoissa oksissa

kanervan sävyä
kuun sirpissä lupaus

mutta villasukassa on silmäpako
raitiovaunun kolina
jää kaikumaan katoksi

kohti valkeutta
untuvapeiton painoa
päivää ja yötä, yötäpäivää
kun kuura peittää alleen lehtikasan alle kömpineen
ja lumi peittää jäljet

Marraskuu on on pian ohitse, tuo kuukausista armottomin. Kuukausi, joka vaatii hidastamaan tahtia, siirtymään ohituskaistoilta pientareen reunaan. Kuukausi, joka antaa luvan vetää peiton korviin, vetää henkeä.

Blogissa marraskuu on ollut aktiivinen ja tapahtumarikas. Se on ollut kirjoittamisen, tekstien tekemisen ja ukunautintojen aikaa. Olen saanut nauttia kirjainten virtaavasta voimasta, rytmin hengittämisestä, siitä kaikesta mitä sanataide voi olla.

Paljon hyvää on luettuna, koettuna. Kun alkusyksy meni työn imussa, on nyt ollut entistä enemmän vetoa lukemiseen ja rauhoittumiseen. Kynttilän valossa on suurimpana lukuhelmenäni ollut Marja Leena Virtasen Kirjeitä kiven alle.

Muita marraskirjoja:

Ingo Schlulze, Adam ja Evelyn (Kirja Berliinin muurin kaatumisesta)
Moosen Mentula, Musta timantti (Esikoisteos, novelleja myös lapsen näkökulmasta)
Michael Cunningham, Illan tullen (Taiteen puolesta Brooklynista)
Alexander McCall Smith, Akimbo ja norsut (teksti tuloillaan)
Miika Nousiainen, Metsäjätti (teksti tuloillaan)
Mauri Kunnas, Herra Hakkarainen ja seitsemän ihmettä (teksti tuloillaan)
Christel Rönns, Helmi saa kodin (teksti tuloillaan)

Kirjallisessa kahvilassa on sukellettu Cappuccino-kupillisten ääessä elokuvamaailmaan. Nautiskeltavana ovat olleet Kjell Westön kirjan pohjalta tehty elokuva Missä kuljimme kerran, sekä Kazuo Ishiguron kirjaan perustuva Ole luonani aina. Lisäksi Kirjallisessa kahvilassa on keskusteltu kirjallisuuteen liittyvästä palkitsemisesta ja sen tarpeellisuudesta. Kiitos vielä kaikille keskusteluun osallistuneille, upeita kommentteja voi käydä lukemassa ja kommentoimassa vielä täällä.

Marraskuu on ollut Opuscolo-blogin tähänastisista kuukaisista vilkkain. Monta uutta lukijaa on putkahtanut marraskuun pimeästä. Toivotankin teidät kaikki lämpimästi tervetulleiksi. Ihan ihmettelen teitä sadan lukijan ilmaantumista. Nyt meneillään onkin lupaamani satasen lukija-arvonta. Mukaan ehtii vielä täällä.

Katsastetaanpas tämän kuun suosituimpia postauksia. Kirjoittaminen on nyt korostunut entisestään blogiteksteissä. Onkin ollut ilahduttavaa, että kirjoittamiseen liittyvät tekstit ovat nousseet katsotuimpien joukkoon. Maanantaipakina aiheutti blogissa minut täysin yllättäneen yleisöryntäyksen.

Olen iloinnut valtavasti siitä, miten moni kirja on noussut luetuimpien kirjoitusten joukkoon.

Ensinnäkin on ihanaa, että viime talvena kirjoitettu teksti Miina Savolaisen Maailman ihanin tyttö-kirjasta on kuukausi toisensa jälkeen kirja, johon lukijat palaavat. En yhtään ihmettele, miksi. Kirja on upea kokonaisuus ja mitä mainioin lahjakirja joulupakettiin.

Olen iloinen siitä, että moni on löytänyt Marja Leena Virtasen kirjan Kirjeitä kiven alle, josta kirjoitin viime viikolla. Iloinen olen myös siitä, että itse päädyin lukemaan kirjan, joka vei mennessään. Luulen sen päätyvän sekä tämän vuoden parhaimpien lukukokemusten joukkoon että lahjakirjaksi pukin konttiin. Kiitänkin kirjailijaa matkasta, jonka sain tehdä kirjan kanssa.

Toinen kirja, joka noussee itselläni vuoden parhaimmistoon on Lionel Shriverin Jonnekin pois. Shriver on yksi lempikirjailijoistani ja uusinta kirjaa olin odotelllut kahden vuoden ajan. Oli aikamoinen onni päästä paksun kirjan pariin marraskuun pimeässä. Tämäkin kirja taitaa päätyä pakettiin.

Sitten musiikkihaasteeseen. Tällä viikolla aiheena on laulu, joka kuvaa minua. Onpas kinkkistä jälleen...

Mitä tähän nyt voi oikein laittaa... Lopulta taidan nyt mennä sillä kappaleella, joka ensimmäisenä kohosi mieleeni tänään. Tämä kappale on monellakin tavalla rakas...

Kuvahaasteessa tällä viikolla mustavalkoinen omakuva. Muutama otos on vanhan koneen muisteissa, joihin en nyt pääse ikävä kyllä käsiksi - on käytettävä luovuutta....hmmm:

Taiteellinen vapaus sallittakoon...

Lopuksi vielä hieman joulun tunnlemia, vaikka marraskuisessa vesisateessa joulu tuntuu kaukana asustelevalta vieraalta. Kyllä se sieltä tulee joulu, hanget ja lopulta myös kevät.

On joulun odotuksen aika.
Valoa ensimmäiseen adventtiin!